Pois liitävä haikara

Olemme jälleen palanneet Suomen kamaralle ja ai että se loma tuli tarpeeseen! Nyt on siis hyvä palata surun pariin uudistunein voimin. No ei vaan - oikeasti kyllä sytytimme Kaislalle kynttilän jok´ikisessä kirkossa, jossa kävimme, eli ei se suru ollut kaukana lomallakaan. Tavallaan tuntui jopa, että Kaisla oli mukana matkallamme. Emme varmaan olisi lähteneet tällaiselle isolle 5 viikon roadtripmatkalle epävarmassa pandemiatilanteessa, jos häntä ei olisi ollut. Emme etenkään, kun useampi lähisukulainen yritti ylipuhua ja varoitella meitä perumaan matkamme (en muuten suosittele vastaavassa tilanteessa – varoittelu lietsoi muutenkin vahvoja pelkoja, mikä kuormitti tarpeettomasti ja oli aivan hyödytöntä, koska olimme jo päätöksemme tehneet). Tämä oli kuitenkin meille pitkään aikaan ainoa mahdollinen tilaisuus lähteä ja ainakin minun lähtöhaluuni vaikutti tunne, että olimme matkan velkaa Kaislalle, että meidän pitäisi yrittää elää hänenkin edestään. Roadtripissä olikin jonkinlaisia modern...

Mukavaa alkanutta vuotta! Pahoittelut edelleen jatkuneesta blogin laiminlyömisestä. Juuri kun luulin väsymyksen väistyvän, nappasinkin jostain flunssan ja nuutuneisuus jatkui. Ennen kaikkea on kuitenkin todettava, että tarve kirjoittaa blogia on viime kuukausina pienentynyt ja tekstejä näyttää syntyvän vain kerran kuussa. Suru on edennyt, eikä siihen liittyviä ajatuksia enää muodostu niin paljon (pidän muuten ilmaisusta "surun eteneminen" - ihan saman, mitä oloja on, kunhan ne muuttuvat pikku hiljaa). Seuraavaksi saattaa tulla tätäkin pidempi tauko, koska me lähdetään lauantaina Yhdysvaltoihin (jippii!), jos korona suo. Voi toisaalta olla niinkin, että loma innostaa minua kirjoittamaan ja uusi päivitys tulee piankin. Kaisla olisi ollut jouluna 10 kk ikäinen. Joulukuu pyhineen ei kuitenkaan ollut niin surullinen, kuin voisi luulla. Partiolaisten joulukalenteri oli tänä vuonna mainio (paljon oravia) ja olimme myös hankkineet Porvoon jäätelötehtaan joulukalentarin. Itse joulun v...

Hei pitkästä aikaa ja pahoittelut kirjoituksen viivästymisestä! Marraskuu oli tässä taloudessa hurjan raskas, eivätkä voimani ole riittäneet edes surublogin kirjoittamiseen. Nyt voimat ovat kuitenkin hieman palautuneet, joten tässä pitkään pyörittelemiäni ajatuksia surun validoimisesta: Kaislalla oli syntyessään aivan pientä sydämensykettä. Kuin kuiskaus, perhosen siipien heilahdus, liekki joka oli aivan sammumaisillaan - ja sitten sammuikin, elvytyksestä huolimatta. Kaksikymmentä minuuttia ilman happea oli vain liikaa. Nämä sydämenlyönnit olivat kuitenkin merkityksellisiä ihan jo siksi, että niiden ansiosta Kaislan tulkittiin syntyneen elävänä ja hän sai sosiaaliturvatunnuksen. Kuten  perunkirjoitusta koskevassa tekstissäni  mainitsin, Suomen systeemissä ainoastaan elävänä syntyneet vauvat ovat olleet virallisesti olemassa. Jos siis kuolleena syntyneen lapsen vanhemmalta kysytään passia hakiessa, montako lasta hän on saanut, vastaukseen ei tule laskea mukaan tätä kuollutta. E...

Hei jälleen! Eilinen pyhäinpäivä oli minulle erityinen, kuten varmaan monelle muullekin surevalle. Muista kuulumisista sen verran, että edeltävät pari viikkoa ovat olleet aika raskaita töiden ja yleisen väsymyksen vuoksi. Pari viikkoa sitten kävi vielä niin, että Niko ajoi toisen auton perään vanhalla Corollallamme. Koko onnettomuus johtui huonosta tuurista (Nikon märkä kenkä luiskahti jarrupolkimelta), mutta kenellekään ei onneksi sattunut mitään. Auton keula meni sen sijaan aika pahasti ryttyyn ja Niko on ollut kohtalaisen surkeana sen jälkeen. Auto oli tarkoitus laittaa museorekisteriin ja onpa sille mokomalle kertynyt tunnearvoakin, joten ajatus romuttamisesta tuntui raskaalta. Lapsen kuolemaa ei voi korjata, mutta auton sentään voi. Corolla laitetaan siis kuntoon, vaikkei hommassa olekaan rahallisesti paljon järkeä. Ennen autoepisodia olimme ajatelleet tehdä Kaislalle lyhdyn Honkanummen hautausmaan muistolehtoon. Asia ei kuitenkaan edennyt, sillä designin kanssa oli haasteita, ei...

Olin ajatellut kirjoittaa saamastani postista ja surun validoinnin tärkeydestä, mutta jätetään se myöhempään. Parin viime kuukauden aikana minua on nimittäin mietityttänyt oman suruni kehittyminen – surenko liikaa vai liian vähän, takerrunko Kaislaan, vai olenko hylännyt hänet? Ei näihin kysymyksiin tietenkään ole oikeaa vastausta, tai ainakin se on kaikille erilainen, mutta nyt tuntuu olevan minulle sopiva aika kirjoittaa aiheesta. Melko pian Kaislan kuoleman jälkeen luin suremista ja kriisejä koskevaan kirjallisuutta. Ohjenuorakseni muodostui lopulta tutun kriisipsykologin ilmaisu ”suru etenee”. Kuulemma on syytä huolestua, jos olo yht´äkkiä muuttuu dramaattisesti huonommaksi tai sitä jää jumiin paikallaan kiertävään ajatuskuvioon. Muuten hyvin monenlaiset tunteet ovat normaaleja. Ehkä osittain tästä syystä olen uskaltanut hyväksyä kaikki omituisetkin surun muodot. Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, syvintä surun vaihetta kuvasi ajankulun vääristyminen. Itse asiassa vois...