Pois liitävä haikara

Pian Kaislan kuoltua luin suremista koskevia kokemuksia, joissa kerrottiin hylkäämisestä: muut voivat kokea surevan seuran tai ihan vaan surun olemassaolon niin raskaaksi, että alkavat vältellä häntä. Olen ilmeisesti lähipiirini suhteen onnekas, sillä minulle läheiset ihmiset eivät ole kadonneet minnekään. Tästä huolimatta surevan kohtaaminen on mitä ilmeisimmin hankalaa. Alussa, kun suru oli aivan tuoretta, olin todella herkkä. Minulle oli tärkeää saada puhua Kaislasta juuri silloin kun halusin, mutta vielä tärkeämpiä olivat ne pienet hetket, jolloin ajattelin jotain ihan muuta. Kun sitä itkee itsensä uneen ja suru on ensimmäinen asia, jota ajattelee aamulla, eikä ajattele paljon muuta päivänkään aikana, ihminen tarvitsee taukoja. Mieleni ei yksinkertaisesti tuntunut kestävän jatkuvaa suremista, vaan ajautui välillä pieniksi hetkiksi jonnekin aivan muualle. Tämä asetti kohtaamilleni ihmisille aika tiukkia vaatimuksia, sillä minä tarvitsin lepohetkeni ja kuormituin, jos minut pakotetti

Olin kesäkuun alussa vierailulla Turussa ja törmäsin vanhaan kaveriin, joka tiedusteli, "mitä kuuluu?". Vastasin rehellisesti, että "huonoa, mutta pärjätään". Hän hämmentyi ja tuntui jotenkin yllättyneeltä, vaikka sitten kertoikin kuulleensa tutun kautta, että lapsemme kuoli ja esitti osanottonsa. Minua kummastutti tämä yllättyneisyys. Tyttäremme kuolemasta oli siinä kohtaa kulunut vasta kolme kuukautta, joten minusta oli aivan itsestään selvää, että ei kuuluisi hyvää vielä pitkään aikaan. Miten ihmeessä sitä voisi kuulua hyvää, jos jokainen päivä tuo mukanaan kymmeniä ajatuksia siitä, että tyttäreni voisi olla nyt kanssani? Ehkä lukiokaveri ei yllättynyt, koska minulle kuuluu huonoa, vaan koska sanoin sen niin suoraan. Useimmiten huonoista kuulumisista ei puhuta, vaan vastataan, että "ihan ok" tai "ihan hyvää", "siinähän tämä". "Huonoa kuuluu" ei oikeastaan ole hyväksyttävä vastaus, vaan se hätkähdyttää - kenties kuulijalle t

Sitä oletti, että oma lapsi alkaisi syntymänsä jälkeen kasvaa, mutta sen sijaan tapahtuikin kutistuminen: mahasta arkkuun – arkusta uurnaan – ja nyt ei ole uurnaakaan, ainoastaan pieni kilpi hautausmaalla. Tämän seurauksena myös muiden asioiden mittasuhteet ovat vääristyneet, sillä pienet asiat saattavat tuntua suurilta ja suuret pieniltä.   Erityisen suuria pieniä asioita ovat kaikki Kaislaan liittyvät yksityiskohdat: minne ja miten hänet tuhkattiin ja haudattiin, miten pappi puhui, mitä musiikkia soitettiin, millainen hänen valokuvansa on ja niin edelleen. Minua ilahduttaa suuresti, että Kaislalle Itä-Suomeen äitienpäivän tienoilla istutettu pihlaja tuntuu pärjäävän ja toisaalta surettaa, kun Etelä-Suomeen viime kesänä, häntä odottaessani istuttamamme tammi kuoli. Sain myös jonkinlaista lohtua siitä, että Kaislan muistokilpi oli saatu asennettua lastenlehtoon pian tuhkien laskemisen jälkeen. Myös ihmisten reaktiot ovat tärkeitä: kuka kommentoi, kun kerroin Facebookissa Kaislan kuole