Kaksi vuotta (Linnea) #Kaisla
Nyt on kulunut jo kaksi vuotta siitä talvisesta lauantaiaamusta, jolloin Kaisla kuoli. ”Merkkipäivien” odottelusta on tullut rutiini. Vuoden kiertoa rytmittävät sopivasti äitienpäivä, pyhäinpäivä ja Kaislan syntymäpäivä. Merkkipäivän lähestyessä tienoilla odottelen surun vierailua varuillani. Minkälaista se on tällä kertaa? Olenko hauras ja itkuinen, kuin ohutta lasia, valmis särkymään pienimmästäkin hipaisusta? Vai tuleeko päivästä tavanomainen, ainoastaan muistelun sävyttämä? Surusta on tainnut tulla ystäväni. Välillä sen seura on raskasta, mutta kun suren, tunnen väkevästi, että olen elossa ja rakastan. Surun vierailut eivät enää pelota minua, enkä pelkää meneväni rikki koska tahansa. Menetyksen haava on toki tallella, mutta k estän jo paljon, enkä väsy niin helposti. Tämä tunne on voimistunut paljon etenkin ensimmäiseen surun vuoteen verrattuna. Alan vasta nyt hahmottaa, miten paljon energiaa suru vei aluksi taustalla, silloinkin, kun ei tiennyt surevansa. Kieltäydyn sanomasta, e