Pyhäinpäivä (Linnea)

Hei jälleen! Eilinen pyhäinpäivä oli minulle erityinen, kuten varmaan monelle muullekin surevalle. Muista kuulumisista sen verran, että edeltävät pari viikkoa ovat olleet aika raskaita töiden ja yleisen väsymyksen vuoksi. Pari viikkoa sitten kävi vielä niin, että Niko ajoi toisen auton perään vanhalla Corollallamme. Koko onnettomuus johtui huonosta tuurista (Nikon märkä kenkä luiskahti jarrupolkimelta), mutta kenellekään ei onneksi sattunut mitään. Auton keula meni sen sijaan aika pahasti ryttyyn ja Niko on ollut kohtalaisen surkeana sen jälkeen. Auto oli tarkoitus laittaa museorekisteriin ja onpa sille mokomalle kertynyt tunnearvoakin, joten ajatus romuttamisesta tuntui raskaalta. Lapsen kuolemaa ei voi korjata, mutta auton sentään voi. Corolla laitetaan siis kuntoon, vaikkei hommassa olekaan rahallisesti paljon järkeä.

Ennen autoepisodia olimme ajatelleet tehdä Kaislalle lyhdyn Honkanummen hautausmaan muistolehtoon. Asia ei kuitenkaan edennyt, sillä designin kanssa oli haasteita, eikä meillä ollut aikaa tai energiaakaan. Niko lähti viikonlopuksi metsälle. Perjantaina aloin pohtia, että olisi kiva saada lyhty pyhäinpäiväksi. Itse tehtynä lyhty ei tulisi valmistumaan tämän vuoden puolella, joten oli aika luopua liiallisista tavoitteista ja ostaa lyhty. Sopiva lyhty olisi puinen, koska halusimme, että se harmaantuisi ajan saatossa, surumme tahdissa. Ruma tai liian iso se ei myöskään saisi olla. Ilokseni havaitsin, että sopiva lyhtymalli oli myynnissä lyhyen bussimatkan päässä olevassa tavaratalossa.

En ollut etukäteen ajatellut, että pyhäinpäivä olisi jotenkin erityinen. Yllättäen huomasin kuitenkin suunnitelleeni siitä Kaislan ja minun oman päivän: aamulla ostamaan lyhty, sitten aamiaiselle kahvilaan ja sen jälkeen viemään lyhty hautausmaalle. Iltapäivällä vielä lähikirkkoon, missä luettiin kaikkien tänä vuonna alueella kuolleiden nimet. Etenkin aamupäivän asioiminen aamiaisineen tuntui oudolla tavalla lohdulliselta. Toisessa todellisuudessa olisin voinut tehdä tämän reissun niin, että Kaisla olisi ollut mukana vaunuissa (ja ehkä olisin ostanut jotain muuta kuin hautalyhdyn). Nikoa harmitti, ettei hän päässyt mukaan, mutta pidin hänet ajan tasalla viestien avulla. Päivä oli raskas, ruumiini tuntui olevan täyttä lyijyä ja raahustin ympäriinsä kuin vanhus. Suruko minua väsytti?

Hautausmaan lastenlehdosta löytyi lyhdylle hyvä paikka. Kynttilä syttyi kituliaasti, liekki oli myöhemmin vahvistunut. Paluumatkalla hautausmaan läpi katselin pensaita, joissa oli vielä lumimarjoja, vaikka lehdet olivat jo pudonneet. Lapsena rakastin marjojen poksauttelua kenkäni alle. Olisikohan Kaislakin rakastanut?

Loppuiltapäivän jumalanpalvelus oli hienoinen pettymys. En ole uskonnollinen, mutta rukoilu sen puolesta, että voisimme "luottaa tulevien sukupolvien selviytymiseen" tuli Kaislan kannalta liian myöhään. Ehkä se voisi kuitenkin tarkoittaa hänen sisaruksiaan, joskus tulevaisuudessa? Vaikka osa palveluksen sisällöstä meni iloisesti ohi, olin kuitenkin iloinen, että osallistuin. Sytytin Kaislalle kynttilän ja pappi sytytti palveluksessa toisen. Kaisla oli olemassa, muidenkin mielestä.

Useimmat läheisistäni eivät tainneet ajatella pyhäinpäivää kuolleiden päivänä tai muuten erityisenä. Äitini kuitenkin soitti haikeana; päivämäärä nosti hänen surunsa pintaan. Hän oli ollut kävelyllä ulkosaaristossa olevan vapaa-ajanasuntonsa lähellä ja löytänyt etelärannalta kirkkaan pinkin jumppapallon! Äiti kertoi liikuttuneena uskovansa, että tämä "taivaasta pudonnut" pallo oli Kaislan lähettämä. Lohdullinen ajatus ja vielä pyhäinpäivänä. Myös Niko oli löytänyt metsää käydessänsä taivaasta pudonneen pallon - kylläkin vappupallon.

Tänään kävin keskustassa, missä havaitsin joulun vallanneen kävelykadun. Olo tuntui taas helpommalta - eilen ulos virrannut suru taisi taas hetkeksi keventää oloa. Tämän tekstin kirjoittaminen toi sen takaisin, mutta luulenpa, ettei suru tällä kertaa viivy pitkään. Illalla vierailin vielä uudelleen hautausmaalla, sillä lauantain vierailu tapahtui valoisaan aikaan ja halusin vielä nähdä kynttiläloiston.