Kiinni pitäminen, irti päästäminen (Linnea)

Olin ajatellut kirjoittaa saamastani postista ja surun validoinnin tärkeydestä, mutta jätetään se myöhempään. Parin viime kuukauden aikana minua on nimittäin mietityttänyt oman suruni kehittyminen – surenko liikaa vai liian vähän, takerrunko Kaislaan, vai olenko hylännyt hänet? Ei näihin kysymyksiin tietenkään ole oikeaa vastausta, tai ainakin se on kaikille erilainen, mutta nyt tuntuu olevan oikea aika kirjoittaa aiheesta.


Melko pian Kaislan kuoleman jälkeen luin suremista ja kriisejä koskevaan kirjallisuutta. Tärkeimmäksi muodostui kuitenkin tutun kriisipsykologin ilmaisu ”suru etenee”. Kuulemma on syytä huolestua, jos olo yht´äkkiä muuttuu dramaattisesti huonommaksi tai sitä jää jumiin paikallaan kiertävään ajatuskuvioon. Muuten hyvin monenlaiset tunteet ovat normaaleja. Ehkä osittain tästä syystä olen uskaltanut hyväksyä kaikki omituisetkin surun muodot.

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, syvintä surun vaihetta kuvasi ajankulun vääristyminen. Itse asiassa voisi myös sanoa, että elämämme tuntui täysin pysähtyneeltä. Joskus kesän kuluessa minun aikana nytkähti taas liikkeelle – hitaasti ja varovaisesti, mutta kuitenkin. Olen samalla huomannut, että mieleni työstää surua yhä pienemmäksi. Syvä suru ei edelleenkään ole kaukana, mutta sen rooli elämässäni on selvästi kutistumassa pienemmäksi. Vaikka olen edelleen hauras, jaksan kuitenkin jo hurjasti enemmän kuin keväällä.


 ”On sinut ihmiseksi luotu, siksi luotu olet muistamaan”, lauletaan kansanmusiikkiyhtye Valma & Varsinaisten kappaleessa ”Epätoivottu vieras”, jossa kuvataan surua oivaltavasti. Minusta tämä on totta – ei muistoille ja ajatuksille voi juuri mitään tehdä: ne vain tulevat, joskus kivuliaina, joskus ihanina. Muisti kuitenkin elää, eikä ole luotettava. Jotkin Kaislaan liittyvät asiat olen jo unohtanut (tai ainakin muistan eri tavalla kuin Niko), toisia taas en unohda koskaan. Tulen aina muistamaan sen syvän surun ja rakkauden ja ihmetyksen sekoituksen, kun pitelin Kaislaa sairaalan heräämössä. Muistiini on myös pysyvästi piirtynyt Lohdullisten mielikuvien kaltaisia asioita, joita ei ole varsinaisesti tapahtunut. Samalla ajattelen Kaislaa yhä harvemmin. Keväällä ei mennyt varttituntiakaan, jolloin en olisi häntä ajatellut, nyt ajatusten välissä saattaa kulua jopa tunteja. Tämän seurauksena olen miettinyt paljon, millaisen roolin Kaislan muistaminen ja sureminen tulee ottamaan elämässäni.

Miten ihmisen suru on luotu kulkemaan? Näinkin syvän surun on pakko olla luonnollista, sillä historiallisesti katsottuna lapsen kuolemat ovat olleet yleisiä. Suomessakin lapsia kuoli paljon vielä sata vuotta sitten. Harvan tarvitsee onneksi kokea tätä menetystä nykyään, mutta todella monet ihmiset ovat joutuneet sopeutumaan tähänkin, ilmeisen onnistuneesti, sillä ei ihmislaji olisi muuten voinut pärjätä näin hyvin. Ehkä tämä surun pieneneminen onkin osa suremisen kaarta. Muutos tuntuu silti hurjalta. Luulin esimerkiksi, että kävisin Kaislan haudalla viikoittain, välillä ehkä useitakin kertoja viikossa, mutta todellisuudessa olen käynyt siellä kerran tai pari kuukaudessa! Koen tästä välillä syyllisyyttä ja mietin, olenko unohtamassa Kaislan täysin. En kuitenkaan ole kokenut tarvetta käydä haudalla, enkä halua mennä sinne velvollisuudentunnon vuoksi. Ei muistamista myöskään voi mitata hautakäynneissä, sillä minähän ajattelen Kaislaa kymmeniä kertoja päivässä ja haluan pitää hänen valokuvaansa esillä aina. Ei minun suruni ole vähäisempää siksi, että konkreettisia muistamisen ilmaisuja on vähemmin, kuin olin etukäteen ajatellut.

Ehkä voin päästää irti surustani ja luottaa, että muistan Kaislan ilman, että minun tarvitsee muistuttaa itseäni asiasta ja olla potematta syyllisyyttä tekemättömistä rituaaleista. On raadollinen tosiasia, että elävät ihmiset, toistaiseksi Niko, tulevaisuudessa toivottavasti myös muut lapsemme, tarvitsevat minua enemmän kuin Kaisla. Syvä suru kulkee rinnallani vielä hyvin pitkään, eikä varmaan kaikkoa koskaan kokonaan. Se ei kuitenkaan ole enää musertavan lohdutonta ja jaksan välittää myös muista asioista. Joskus, vuosien päästä, saattaa tulla kokonainen päivä, jolloin en ajattele Kaislaa. Jos niin käy, niin se ei ole väärin. Saattaa myös olla, että suren Kaislaa joka päivä kuolemaani saakka. Sekään ei ole väärin.

Kommentit

  1. Niiin tuttuja ajatuksia. Alkuun käytiin haudalla tosi usein. Nyt kun arki on kiireisempää, koen monesti syyllisyyttä siitä, ettemme ole jatkuvasti käyneet. Melkein hävettää kun ajattelen, että siellä ne muut ihmiset sitten näkevät ettei kynttilää ole vaihdettu lyhtyyn ja varmaan ajattelevat, että olemme unohtaneet Novan. Kun hyvin teidän kuitenkin, että Novaa ei haittaa. Me käymme siellä silloin kun siltä tuntuu, ja hän on mielessä kuitenkin koko ajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännästi nämä nykyvanhemmuuteen liittyvät paineet olla täydellinen eivät häviä minnekään, vaikka lapsi on kuollut. Tästäkin syystä olen tosi iloinen, että Kaislan hauta on muistolehdossa - ainakaan ei tule painetta hoitamattomasta haudasta. Eihän hän oikeasti ole siellä, eikä tosiaan välitä.

      Poista

Lähetä kommentti

Terveisiä? Kysymyksiä? Sepä mukavaa!