Pähkinän odotus, 2. kolmannes (Linnea) #pähkinä

Kirjoitus vuodelta 2021-2022. Minulta jäivät silloin julkaisematta nämä pähkinän odotus -sarjan kaksi viimeistä osaa. Tämä teksti on siis 1. pähkinän odotusaikana kirjoitettu. Nyt olen ainoastaan hieman editoinut kieliasua ja lisännyt kuvat. Pähkinän odotus -sarjan ensimmäisen osan löydät täältä: Pähkinän odotus, 1. kolmannes

 

Vk14

Olo alkaa fyysisesti parantua, en enää ole kuolemanväsynyt. Olen päättänyt osallistua bändiprojektiin. Bändissä on uusia ihmisiä, kukaan ei tiedä, että olen ollut raskaana, saati sitten että suren kuollutta vauvaa. Treeneissä keskustellaan Haloo Helsingin ”Joulun kanssas jaan” -kappaleen esittämisestä. Olen aiemmin, chat-keskustelussa toivonut, ettei kappaletta esitetä, koska se on minulle liian henkilökohtainen. Nyt kappaletta ollaan esittämässä kuitenkin. Kysyin, että toivotteko nyt ihan oikeasti, että romahdan esityksen aikana? Itken asiaa selittäessäni ja kerron myös, miksi minulla on tällainen toive. Bändiläiset ymmärtävät, biisi pudotetaan heti pois. Minulle jää silti vähän ikävä olo – en olisi tahtonut puhua surustani juuri tuolloin.

Vk15

Flunssaa, haljua oloa. Ystävän babyshowerit. Olo on etukäteen ristiriitainen, mutta ”vauvasuihkut” menevät lopulta mukavasti. Ystävä on kärsinyt lapsettomuudesta, mikä osaltaan helpottaa toisen puolesta iloitsemista ja auttaa pitämään kateutta loitolla.

Vk16

Pikkujoulut ystävän luona, taas uusia ensimmäisiä kohtaamisia. Hyviä keskusteluja ihmisten huolista, aidoista asioista. Kolme ihmistä oli aloitteellisia, että olisi kivaa ruveta ystäväksi. Yhdestä ehkä syntyykin ystävyys, mutta ei minulla ole aikaa eikä jaksamista monelle uudelle ihmiselle. Onko suru tehnyt minusta paremman kuuntelijan? Jos on, niin onko kuuntelu liiankin houkuttelevaa muiden ihmisten mielestä?

Ylimääräinen ultra: Mötkylä onkin varmaan tyttö ja hän vaikuttaisi olevan ihan terve! Olin jotenkin vahvasti sillä kannalla, että Mötkylä saattaisi olla poika. Raskaus on tuntunut erilaiselta ja oli vaan sellainen olo. Ehkä saammekin tyttövauvan kotiin - tätä olin kyllä hiukan toivonut, vaikka olisi poikakin ollut tervetullut, kunhan on terve. Siellä jumppaili jooga-asennossa toinen käsi niskan takana.

Vk18

Bändin keikka jää väliin flunssan vuoksi. Kerron raskaudesta esihenkilölle ja läheisimmille tiimikavereille töissä. Paljon henkilövaihdoksia tulossa, joten tuntuu reilulta, että voivat samalla hankkia sijaisen myös äitiysvapaalleni.

Vk19

Joulu meni. Onnistuin saamaan itselleni peruutusajalla 3. koronarokotteen. Nikon rokotus on viikon kuluttua. Omikron mietityttää tulevan USA:n reissun kannalta, mutta Niko on selvittänyt viruksen käytöstä, eikä vaikuta mahdottoman huolestuttavalta. Vakuutuksetkin ovat kunnossa. Matkasuunnitelmat etenevät.

Rakenneultra uudenvuoden aattona: ”tupla tai kuitti” – joko kaikki on kunnossa ja voidaan juhlia rauhassa tai sitten jotain on pielessä ja juhla menee pilalle.

Kaikki on kunnossa ja tyttöä lupaa edelleen. Mikä helpotus!

Vk20

Alan odottaa tulevaa matkaa innolla – taidamme päästä lähtemään! Pari lähisukulaista on kuitenkin huolissaan raskaudesta ja koronatilanteesta, ja painostavat perumaan reissun. Amerikassa asuvien sukulaisten mukaan matka-ajankohta on ihan hyvä. Olemme tietysti perehtyneet matkan riskeihin niin hyvin kuin vain mahdollista ja päättäneet silti pitää kiinni suunnitelmistamme. Yritän sanoa sukulaisille, etten kaipaa uhkakuvien nostamista esille, sillä se ei tuo uutta tietoa, tuntuu pelottelulta ja saa minut ahdistumaan. Tappelen kahden eri henkilön kanssa aiheesta. Omasta mielestään he yrittävät vain huolehtia meistä, minun mielestäni he projisoivat meihin omia pelkojaan. Tappelut sovitaan onneksi nopeasti.

Täydennys jälkikäteen: Kuukausia myöhemmin toinen sukulaisista myöntää, että taisi ylireagoida surun aiheuttaman pelon vuoksi. Ymmärrettävää, mutta minulle tämä aiheutti turhaa kuormaa.

Vk21

Saan raskaustodistuksen juuri ennen matkaamme. 

Vk22

Pääsimme Yhdysvaltoihin! Ensimmäinen kohteemme on San Fransisco. Uskomattoman virkistävää nähdä uusia paikkoja ja liikkua luonnossa. Ennen reissua alkanut, sukulaisten huolen kirvoittama epämääräinen ahdistus alkaa hellittää muutaman matkapäivän jälkeen. Punapuumetsä tuo Nikolle mieleen metsän, jossa Kaisla ja muut lapset leikkivät kirjoituksessani Lohdulliset mielikuvat.

 

Vk23

Katsomme auringonnousua Death Valleyssa. Sedonassa (Arizona) on kappeli, jossa sytytämme Kaislalle kynttilän. Iltaisin tunnustelemme Mötkylän liikkeitä ja Niko kuuntelee sydänääniä silloin kuin ne kuuluvat. Omituisesti tämä tuntuu perhematkalta. Vaikka ulkopuoliset näkevät meidät kaksi, myös Mötkylä ja Kaisla ovat mukana, kumpikin omalla tavallaan.

Vk24

Teemme pienen vaelluksen Tangue Verde Falls -vesiputoukselle (Arizona). Käymme uimassa. Vesi on jäätävää, mutta sehän ei avantouimareita haittaa! Paluumatkalla jutustelemme parin vastaantulevan eläkeläisen kanssa ja toinen heistä huudahtaa, että ”she´s one and a half”. Taisivat ihmetellä kiipeilysuoritusta kivien yli. Kohtaaminen oli meistä hauska. Raskaus alkaa ilmeisesti näkyä jo aika hyvin.

Vk25

Törmäämme autolla kauriiseen maantiellä Mississippin osavaltiossa, keskellä ei-mitään. Kauris menettää henkensä, meille ei käy kuinkaan. Menemme kaiken varalta sairaalaan näytille. Tuntuu kyllä vähän naurettavalta, koska törmäys ei tuntunut missään, edes turvavyössä. Saammepa autenttisen kokemuksen jenkkisairaalasta – hidas (varmaan koska julkisrahoitteinen), mutta asiat hoituvat. Mötkylän sydänkäyrä on erinomainen.

Pari päivää kolarin jälkeen käymme Tennessee Safari Park -eläinpuistossa. Ruokimme laamoja, kameleita, seeproja, strutseja ja kirahveja auton ikkunasta. Eläimet ovat ahneita ja työntävät päänsä auton ikkunasta sisään. Tilanne on absurdin pöhkö, joten nauran katketakseni. En ole nauranut tällä tavalla sitten Kaislan kuoleman.

Vk26

Saavuimme New Yorkiin. Lentomatka kotiin. Kaikki on edelleen hyvin.

 Vk27

 Nyt on kulunut vuosi Kaislan kuolemasta: Kaislan syntymäpäivä