Pois liitävä haikara

Teksti/viikko on näemmä hieman liikaa näin töissä käydessä, joten pyrin jatkossa päivittämään vähintään kahden viikon välein. Useamminkin voi tulla, mutta en lupaa. Nikon tekstejä tulee noin kerran kuussa – seuraava on melkein valmis. Minun osaltani kirjoitustahdin hidastuminen on positiivista, sillä se kertoo suruun sopeutumisesta. Vaikka suru onkin edelleen taustalla, se ei enää ole joka päivä jatkuvasti pinnalla vaatimassa huomiota, eikä tarpeeni kirjoittaa ole enää aivan yhtä iso. Muu elämä onkin päässyt valtaamaan reippaasti alaa. Tämä on mielestäni hyvä asia, koska en tahdo olla koko aikaa surullinen (ei sillä, että saisin valita). Minulla on kuitenkin vielä paljon sanottavaa, joten tulen pyhittämään blogille aikaa myös jatkossa. Kaislan kuolemasta tuli eilen kuluneeksi neljä kuukautta ja sitä ennen oli tietysti juhannus. Merkkipäivät voivat olla surevalle (ainakin minulle) haastavia, koska silloin usein kokoonnutaan läheisten kanssa yhteen, jolloin korostuu, että yksi puuttuu pa

Kuuntelimme siipien havinaa voimistuvaa kuin haikaraa, suurta lahjaa kantavaa Erehdyimme Ei olleet iskut siipien suuren haikaran vaan pienen enkelin, kotiin palaavan

Havaitsin jokunen päivä sitten, että olin vahingossa kytkenyt kommentointikentän pois päältä! Nyt blogia voi (ja saa mielellään!) taas kommentoida. Pahoittelut myös päivityksen myöhäisyydestä. Olemme Nikon kanssa äärimmäisen onnekkaita sikäli, että olemme toistaiseksi pystyneet suremaan paljon yhdessä. Olemme olleet samaa mieltä tai ainakin kyenneet päättämään yhdessä kaikesta Kaislaan liittyvästä, kuten nimestä, arkusta, siunaustilaisuuden järjestelyistä, tuhkaamisesta, hautapaikasta, uurnan ulkoasusta ja yhteisistä tavoista, joilla haluamme muistaa hänet. Toki olemme surreet paljon myös erikseen, mutta nämä tavat eivät ole olleet ristiriidassa keskenään. Nikon tavat surra ja muistaa Kaisla ovat myös avanneet hänestä aivan uuden, runollisen puolen, mikä on hillittömän kaunista ja samalla pohjattoman surullista – ennemmin olisin kuitenkin pitänyt lapseni kuin tutustunut tähän syvästi surevaan ja siksi tunteitaan paljon entistä enemmän sanoittavaan puoleen kumppanistani. Koska näin ku

Heipä hei, jälleen! Täällä menee olosuhteisiin nähden kohtalaisen hyvin. Töihin paluu on toki ollut rankkaa, mutta mitään muuta en odottanutkaan. Sijaiseni jatkaa määräaikaisuutensa loppuun saakka ja hoitaa minun työni, niin voin ottaa iisisti (no ei oikeasti hoida, mutta kyllä se silti helpottaa). Nikolla on sen sijaan aika raskasta töissä, joten voi olla, ettei hänen kirjoitustaan tule vielä ensi viikollakaan. Palataan ajassa taaksepäin, maaliskuulle. Kuten kerroin ”Koditonta rakkautta” -kirjoituksessa, olin varautunut Kaislan saapumiseen suurella tavaramäärällä. Näin jälkikäteen ajatellen tämä oli minulle tärkeä tapa konkretisoida sitä täysin uskomatonta asiaa, että vatsassani kasvoi uusi ihminen. En minä oikeastaan ole mieltänyt itseäni kovinkaan äidilliseksi ihmiseksi, mutta ehkä valmistautumisessani oli havaittavissa jonkinlaista pesänrakennusmeininkiä: Pari ensimmäistä vaatepussia saapui kirpparilta vain muutamia päiviä raskaustestin tekemisen jälkeen. Ensimmäisen kolmanneks