Kaislan syntymäpäivä (Linnea)

Olemme jälleen palanneet Suomen kamaralle ja ai että se loma tuli tarpeeseen! Nyt on siis hyvä palata surun pariin uudistunein voimin. No ei vaan - oikeasti kyllä sytytimme Kaislalle kynttilän jok´ikisessä kirkossa, jossa kävimme, eli ei se suru ollut kaukana lomallakaan. Tavallaan tuntui jopa, että Kaisla oli mukana matkallamme. Emme varmaan olisi lähteneet tällaiselle isolle 5 viikon roadtripmatkalle epävarmassa pandemiatilanteessa, jos häntä ei olisi ollut. Emme etenkään, kun useampi lähisukulainen yritti ylipuhua ja varoitella meitä perumaan matkamme (en muuten suosittele vastaavassa tilanteessa – varoittelu lietsoi muutenkin vahvoja pelkoja, mikä kuormitti tarpeettomasti ja oli aivan hyödytöntä, koska olimme jo päätöksemme tehneet). Tämä oli kuitenkin meille pitkään aikaan ainoa mahdollinen tilaisuus lähteä ja ainakin minun lähtöhaluuni vaikutti tunne, että olimme matkan velkaa Kaislalle, että meidän pitäisi yrittää elää hänenkin edestään. Roadtripissä olikin jonkinlaisia modernin pyhiinvaelluksen piirteitä. Ehkä joku saa tästä kiinni, ehkä ei.


Palasimme kotiin viikko sitten. Huolehdimme matkaa varatessamme, että olisimme kotona hyvissä ajoin ennen Kaislan syntymäpäivää. Se oli tänään, sunnuntaina. Meillä ei ollut tälle päivälle isompia suunnitelmia, vaan olimme ainoastaan raivanneet päivän tyhjäksi, jotta surulle olisi tilaa. Emme tehneetkään mitään ihmeellistä: kävimme haudalla, mietiskelimme, puhuimme Kaislasta tavallista enemmän. Yritimme myös asentaa peikonlehdelle tukikepit ja vaihtaa ruukun – kahden tunnin ähellys jätti peikonlehden vanhaan ruukkuunsa keskelle olohuoneen lattiaa ja totesimme lopulta, että kasvi on liian iso asuntoomme. Tein myös Kaislalle syntymäpäiväpäivityksen Facebookiin. Edellinen päivitys olikin kuolinpäivitys. Vaikka maailmalla on paljon muitakin kriisejä, haluan tuttujeni tietävän ja muistavan, että surumme ei ole kadonnut minnekään.

 
Monet muistivat meitä Kaislan syntymäpäivänä. Koskettavinta oli kortti, jonka saimme postitse jo torstaina. Sen olivat lähettäneet raskausajan WhatsApp-äitiryhmäläiset (10 hlöä), eli äidit, joilla on helmikuussa 2021 syntynyt lapsi. En ole tavannut heitä koskaan lukuunottamatta yhtä henkilöä, joka poikkesi ovellamme tuomassa neliöitä Kaislan peittoon - viestitellyt toki olen. Kortissa toivotetaan lämpimiä ajatuksia ja kevättalven valoa Kaislan syntymäpäivänä. Meistä tämä tuntui vähän siltä kuin Kaisla olisi saanut syntymäpäiväkortin. Laitoimme kortin Kaislan muistohyllylle hänen kuvansa viereen ja sen ajatteleminen tuntuu vieläkin liikuttavalta.

Postikortin lisäksi saimme läheisiltämme puolisen tusinaa WhatsApp-viestiä ja jokusen välittävän Facebook-viestin. Moni myös reagoi Facebook-päivitykseeni, mihin suhtaudun vähän ristiriitaisesti – haluanko oikeasti, että lapseni surupäivityksestä ”tykätään”, sille itketään, annetaan haleja tai sydämiä? Onko tämä nyt sitä kuuluisaa ”surupornoa”? Ja kuitenkin: kai minä jotain tällaista toivoin, kun päivityksen tein? Pahaltahan se tuntuisi, jos ihmiset eivät reagoisi mitenkään.


Suru on edelleen jännä otus. En voi sanoa, että nyt vuodenkaan jälkeen osaisin ennakoida sitä kovin hyvin. Eräs tuttuni kuvaili suremista ”mössöiseksi ja monikerroksiseksi prosessiksi”. Mielestäni varsin osuva ilmaisu. Kaislan kuoleman jälkeisenä keväänä suru oli koko ajan lähellä pintaa, eikä ollut helppoa ennakoida, mikä sen laukaisisi. Pelkäsin aluksi pienten lasten tapaamista, mutta enimmäkseen nämä kohtaamiset olivatkin mukavia – useimmat lapset ovat niin aurinkoisia, että minäkin ilahduin. Sen sijaan tunteita nostattivat muiden muassa pyykin ripustaminen (ei vaippapyykkiä), käynti Prisman hedelmäosastolla (Kaisla ei ollut mukana), saunominen (sama juttu), sushin syönti (en ollut enää raskaana), ilmapallot (Kaislan olisi varmaan tykännyt näistä isompana) ja auringonpaiste (en ollutkaan lenkillä vaunujen kanssa).

Nykyään minun suruni pyrähtää paikalle silloin tällöin, mutta pidempiä, itkuisia hetkiä on vain muutaman kerran viikossa, ei joka päivä. Huolenikin ovat useimmiten kovin arkisia, eikä Kaisla liity niihin: mistä varaosia rikkinäiseen autoon, taloyhtiön hallituksen jänkkäävä setä, työasiat, Nikon jaksaminen, onko jalkapohjassa oleva kipeä syylä vaarallinen? Pidempiä surun kausia tulee kuitenkin harvakseltaan, yleensä merkkipäivän tai muun tärkeän hetken laukaisemina. Nytkin olen ollut itkuinen ja tavallista enemmän allapäin koko viikon. Kuvitteellinen, yksivuotiaaksi kasvanut vauva, nyt jo taapero, kuiskii nurkista ja mielessä pyörii riipaiseva ajatus vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa hän on elossa ja kasvaa kanssamme.


Tänäänkin suru osasi yllättää myös poissaolollaan. Kuulin, että läheisen ystäväni synnytys oli käynnistynyt eilen. Toivoin aluksi hartaasti, ettei lapsen syntymäpäivä osuisi tälle päivälle – ajatus moisesta sattumasta tuntui jotenkin väärältä ja kohtuuttomaltakin. Illalla sain sitten kuulla iloiset uutiset suoraan ystävältäni: lapsi oli syntynyt yöllä sunnuntain puolella ja kaikki oli mennyt hyvin, vaikka huolta olikin ollut paljon (perätilasynnytys ja raskaudessakin oli komplikaatioita). Sain kuvan, jossa ystäväni näytti väsyneeltä, mutta onnelliselta. Kaisla oli kuulemma ollut paljon hänen mielessään. Yllättäen syntymäpäivän osuminen samalle päivälle ei tuntunutkaan pahalta, vaan oli jotenkin symbolisesti oikein, että tuttu lapsi sai elää juuri tänään. Tuntui melkein kuin Kaisla olisi suojellut lasta. Kaislan syntymäpäivä on jollekulle tulevaisuudessa ilon päivä, eikä ainoastaan se päivä, jolloin menetimme lapsemme.


 

Kommentit