Pois liitävä haikara

Viime sunnuntaina mökillä käydessämme katselimme Kaislan odotuskesänä istutettua tammea, joka kuoli. ”Tavallaan kuvaavaa”, pohti Niko surullisena. Ymmärsin: lapsi kuoli ja puukin kuoli. Puun ympärille kylvetyt kukansiemenet olivat kuitenkin itäneet.  Jyrkät kontrastit elämän ja kuoleman välillä ovat osa arkipäiväämme. Näin oli myös torstaina, joka oli kuolleiden lasten muistopäivä, mutta lisäksi erään lähisukulaiseni syntymäpäivä (joka kyllä lojui kipeänä kotona, ehkä ei niin valtava kontrasti tällä kertaa). Olisin itse asiassa saattanut unohtanut koko muistopäivän, ellen olisi saanut muistamisviestejä kahdelta ystävältäni. Päivässä ei siis ollut suurempaa tunnelatausta, mutta olen silti ilahtunut, että meille kuolleita lapsia sureville on oma päivämme. Jonain tulevana vuonna tämä voi olla tärkeää.   Muisteluviestit lähettäneet ystävät ovat kumpikin erityisiä sikäli, että he ovat etäystäviä ja Kaislan ikäisten vauvojen äitejä. Molempien kanssa olen päätynyt kirjoittelemaan helmikuiset

Heipä hei jälleen! Lokakuun lähestymisen kunniaksi aiheenamme on tänään lapsen hautapaikan valinta - mistäpä muustaan sitä nyt ihminen voisikaan haluta kirjoittaa? Varoituksena, että vuorossa on vähän keskivertoa mustempaa huumoria.   Kaislan hautaamisesta huolehtiminen kuului asioihin, jotka halusimme ehdottomasti tehdä ja joita emme missään nimessä olisi halunneet tehdä. Kukapa nyt haluaisi haudata lapsensa, mutta kun lapsi nyt kuitenkin oli pakko haudata, niin halusimme huolehtia, että se tehtäisiin meidän mielestämme parhaalla mahdollisella tavalla. Olemme tässä samassa hengessä tehneet Nikon kanssa perinpohjaisesti aika lailla kaiken muunkin, mitä olemme Kaislan eteen voineet tehdä. Tästä olen tyytyväinen, sillä vaikka hautausjärjestelyt olivat tuoreen surun keskellä raskaita, tekemistä oli näin jälkikäteen ajatellen surullisen vähän. Tuo jonkinlaista laihaa lohtua, että koemme hautaamisen sujuneen juuri oikein. Meille oli melko nopeasti selvää, että haluaisimme tuhkata Kaislan ru

Tässä lopulta pitkään lupailtu kirjoitus töihin paluusta! Tekstiä oli selvästi tavanomaista hanakalampaa työstää, kaiketi koska töihin paluu ei ollut mitenkään ristiriidatonta. Lisäksi Kaislan kuolemasta on nyt kulunut kuusi kuukautta, mikä oli minulle yksi etappi, jota jostain syystä odotin. Nyt olemme jaksaneet tähän saakka ja horisontti on edelleen tyhjä - ei nyt varsinaisesti ankea; arki on välillä mukavaakin, mutta tulevaisuudessa ei ole juuri odotettavaa. Olisimme halunneet lähteä kuukaudeksi ulkomaille, tehdä sellaisen matkan, joka ei pienen lapsen vanhemmilta oikein onnistu: ajaa Yhdysvaltojen halki tai matkustaa Transsiperian junarataa pitkin Vladivostokiin ja sieltä Japaniin. Kumpikaan suunnitelmista ei edelleenkään ole mahdollinen, mikä harmittaa. Olisimme todella tarvinneet matkaa. Toivottavasti keväällä! Taustaksi töihin paluuseen liittyen: Olen aika käytännöllinen ihminen ja tottunut pitämään tietyt pyörät pyörimässä, vaikka vointini ei olisikaan kovin hyvä. Minulla o