Taakse jäänyt joulukuu (Linnea)

Mukavaa alkanutta vuotta! Pahoittelut edelleen jatkuneesta blogin laiminlyömisestä. Juuri kun luulin väsymyksen väistyvän, nappasinkin jostain flunssan ja nuutuneisuus jatkui. Ennen kaikkea on kuitenkin todettava, että tarve kirjoittaa blogia on viime kuukausina pienentynyt ja tekstejä näyttää syntyvän vain kerran kuussa. Suru on edennyt, eikä siihen liittyviä ajatuksia enää muodostu niin paljon (pidän muuten ilmaisusta "surun eteneminen" - ihan saman, mitä oloja on, kunhan ne muuttuvat pikku hiljaa). Seuraavaksi saattaa tulla tätäkin pidempi tauko, koska me lähdetään lauantaina Yhdysvaltoihin (jippii!), jos korona suo. Voi toisaalta olla niinkin, että loma innostaa minua kirjoittamaan ja uusi päivitys tulee piankin.

Kaisla olisi ollut jouluna 10 kk ikäinen. Joulukuu pyhineen ei kuitenkaan ollut niin surullinen, kuin voisi luulla. Partiolaisten joulukalenteri oli tänä vuonna mainio (paljon oravia) ja olimme myös hankkineet Porvoon jäätelötehtaan joulukalentarin. Itse joulun vietimme maalla minun sukulaisteni kanssa äidin lapsuudenkodissa, joten menin auttamaan äitiä valmisteluissa jo aatonaattona. Tämä auttaminen on muodostunut minulle hyvin tärkeäksi osaksi jouluperinteitä - jotenkin se loputon rosollin pilkkominen ja muu keittiössä touhuaminen vaan virittää sopivaan tunnelmaan. Meillä joulussa korostuivat etenkin laulu, ruoka ja viisivuotiaan siskontyttäreni touhut. Hänen lahjaksi saamansa paristoilla käyvän kissan maukuna sai Nikon hermoromahduksen partaalle.

Ehkä hieman yllättäen tätä ensimmäistä Kaislan kuoleman jälkeistä joulua leimasi ajanvietto niiden läheisten kanssa, joita minulla on, pikemminkin kuin kuolleen tyttäreni poissaolo. Kaisla oli silti ajatusten laitamilla ja suru osa kokonaisuutta. Hankin huonekuuseen ("sesonkikuuseen"!) Kaislalle oman koristeen: pienen tytön vaaleanpunaisessa tonttulakissa. Ennen lähtöä joulun viettoon kävimme Nikon kanssa Honkanummen hautausmaalla viemässä kynttilän Kaislan lyhtyyn. Lisäksi vierailimme pyhien aikana parikin kertaa paikallisella hautausmaalla. Sieltä löytämämme muualle haudattujen muistelupaikka tulee taatusti tutuksi lähivuosina. Aattopäivänä aurinko valaisi ikkunalaudan ihmeköynnökset ja lasiin oli jäätynyt kuuraa. Mieleeni tuli eräs vertaiskertomus, jossa pieni poika kävi piirtämässä ikkunaan kuurankukkia synnytyssairaalassa surevia vanhempiaan ilahduttamaan. Kaisla ei enää kuukausiin ole tuntunut olevan samalla tavalla lähellä kuin keväällä. Missä hän onkaan, uskon, että hänen on hyvä olla.

Uuden vuoden vietimme ystäväpariskunnan kanssa lautapelejä pelaten. Niko kävi toisen ystävistä kanssa räjäyttämässä todella kovaäänisen paukun, joka oli minusta juuri sopivan jännittävä jälkikäteen videolta kuultuna. Vuoden vaihtuminen toi minulle toivoa. Kamala vuosi 2021 on lopultakin ohi. Eiköhän vuodesta 2022 tule parempi!

Lopuksi vielä video Lux Helsinki -tapahtumassa näkemästämme aivan upeasta Chirp & Drift -ympäristötaideteoksesta (Kathy Hinde). Harmonikan palkeet morsettavat helsinkiläisten lasten haaveita. Minusta tämä oli hurjan koskettava. Ehkä Kaisla ei olekaan kaukana, vaan ainoastaan mielessä niin usein, pysyvästi, ettei sitä enää edes huomaa.