Pois liitävä haikara

Olin ajatellut kirjoittaa saamastani postista ja surun validoinnin tärkeydestä, mutta jätetään se myöhempään. Parin viime kuukauden aikana minua on nimittäin mietityttänyt oman suruni kehittyminen – surenko liikaa vai liian vähän, takerrunko Kaislaan, vai olenko hylännyt hänet? Ei näihin kysymyksiin tietenkään ole oikeaa vastausta, tai ainakin se on kaikille erilainen, mutta nyt tuntuu olevan oikea aika kirjoittaa aiheesta. Melko pian Kaislan kuoleman jälkeen luin suremista ja kriisejä koskevaan kirjallisuutta. Tärkeimmäksi muodostui kuitenkin tutun kriisipsykologin ilmaisu ”suru etenee”. Kuulemma on syytä huolestua, jos olo yht´äkkiä muuttuu dramaattisesti huonommaksi tai sitä jää jumiin paikallaan kiertävään ajatuskuvioon. Muuten hyvin monenlaiset tunteet ovat normaaleja. Ehkä osittain tästä syystä olen uskaltanut hyväksyä kaikki omituisetkin surun muodot. Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, syvintä surun vaihetta kuvasi ajankulun vääristyminen. Itse asiassa voisi myös sa

Pahoittelut blogikirjoituksen viipymisestä! Työt ja syksy ovat syöneet sen verran energiaa, että sitä ei vain ole jäänyt yli blogille. Koska kirjoittaminen on minulle paras väylä purkaa surua, niin sehän on sitten kasautunut ja vienyt energiaa ennestään – tai ehkä nyt on muuten vaan ollut jokin aallonpohja. Mistä sitten johtuukin, suru on viime viikkoina ollut tavallista lähempänä. Tämän kunniaksi päätin saattaa loppuun kirjoituksen, jonka aloitin toukokuussa, mutta joka sittemmin jäi pöytälaatikkoon lojumaan. Kaislan kuolema oli minulle niin massiivinen tapahtuma, että se vääristi todellisuutta. Välillä olen pohjattoman surullinen ja välillä minun on vaikeaa uskoa, että lapsemme syntyi ja kuoli. On jo itsessään uskomatonta, että me Nikon kanssa saimme aikaan sellaisen täydellisen pienen ihmeen kuin Kaisla. Toinen epätodellisen tuntuinen puoli onkin sitten se, että hän ihmeellisyydestään huolimatta hävisi saman tien tästä maailmasta, jättäen jälkeensä vain hiuskiehkuran, sairaalan käti