Kaksi kynttilää (Linnea) #pähkinä
Pahoittelut (jälleen kerran) hiljaisuudesta blogin päivittämisessä! Syy on kuitenkin positiivinen: vauva-arki on onnellisuudessaan niin intensiivistä, että surulle ei jää tilaa. Surun vähäisyys tuskin on pysyvä asiantila, eikä tätä varmaan tapahdu kaikille menetystaustaisille, mutta minulle näin kävi. Parina viime kuukautena olen siis surrut hämmentävän vähän. Itse asiassa olen kohtalaisen varma, että se päivä, jolloin en ajattele Kaislaa kertaakaan, on tullut ja mennyt. Kirjoituksessa ” Kiinni pitäminen, irti päästäminen ” pohdin, että näin saattaisi tapahtua ”vuosien päästä”, ei siis todellakaan näin pian. Ihmismieli yllättää. Tämä ei (tietenkään) tarkoita, etteikö surua olisi ollut. Erityisesti pähkinän ensimmäinen elinkuukausi oli melkoinen sekoitus surun ja onnen kyyneliä. Vieraat ihmiset kaupungilla ottivat kontaktia ja kyselivät lapsesta. Vastasin aina kysyttäessä, että hän on toinen lapsemme. Lähes aina jäi kuitenkin sanomatta, että ensimmäinen kuoli - ei siksi, että olisin väl