Sinulle tuli postia (Linnea)

Hei pitkästä aikaa ja pahoittelut kirjoituksen viivästymisestä! Marraskuu oli tässä taloudessa hurjan raskas, eivätkä voimani ole riittäneet edes surublogin kirjoittamiseen. Nyt voimat ovat kuitenkin hieman palautuneet, joten tässä pitkään pyörittelemiäni ajatuksia surun validoimisesta:

Kaislalla oli syntyessään aivan pientä sydämensykettä. Kuin kuiskaus, perhosen siipien heilahdus, liekki joka oli aivan sammumaisillaan - ja sitten sammuikin, elvytyksestä huolimatta. Kaksikymmentä minuuttia ilman happea oli vain liikaa. Nämä sydämenlyönnit olivat kuitenkin merkityksellisiä ihan jo siksi, että niiden ansiosta Kaislan tulkittiin syntyneen elävänä ja hän sai sosiaaliturvatunnuksen.

Kuten perunkirjoitusta koskevassa tekstissäni mainitsin, Suomen systeemissä ainoastaan elävänä syntyneet vauvat ovat olleet virallisesti olemassa. Jos siis kuolleena syntyneen lapsen vanhemmalta kysytään passia hakiessa, montako lasta hän on saanut, vastaukseen ei tule laskea mukaan tätä kuollutta. Ei, vaikka miten olisi ollut täysiaikainen. Useimmat vauvansa menettäneet vanhemmat (myös minä!) lienevät asiasta eri mieltä. Onhan se aivan ristiriitainen ajatus, ettei jäisi mitään paperijälkeä sellaisesta henkilöstä, jota on kasvatettu mahassa kuukausia ja tunnusteltu potkuja, joka on synnytetty ja jota on toivottavasti päästy pitämään sylissä. Jossain vaiheessa odotuksen aikana vielä syntymätön vauva muuttuu hyvin todelliseksi henkilöksi, jonka menetystä itkiessä kuukaudet vaihtuvat vuosiksi.

Me saimme antaa Kaislalle nimen ihan virallisestikin: pari viikkoa hänen kuolemansa jälkeen postiluukustamme kolahti maistraatin nimenantolomake - ja seurakunnan Parasta lapselle -kastajaisesite! Tämän ensimmäisen kirjeen vastaanottaminen ei ollut mitenkään ristiriidatonta. Itse asiassa tulin siitä niin vihaiseksi, että silppusin lomakkeen. Ajattelin, että eihän kuollut lapsi tarvitse virallista nimeä mihinkään. Muutamaa päivää myöhemmin tajusin, että saattaa tarvita sittenkin (ja joka tapauksessa halusimme antaa nimen), jolloin jouduin pyytämään uuden lomakkeen. Myös Parasta lapselle -esite lensi roskiin. Olin ehtinyt odotusaikana hieman pohtia Kaislan kastamista, joten aihetta koskevan esitteen saaminen pian hänen kuolemansa jälkeen tuntui julman ironiselta. Parasta lapselle hautaan? Myös tässä tapauksessa muutin mieltäni, sillä aloin haluta kyseistä paperinivaskaa muistoksi. Kaislan uurnanlasku-/muistelutilaisuuden pappi onneksi toimitti sen meille kastekynttilän kanssa.

Tieto lapsen syntymästä näkyy menevän yllättävän moneen rekisteriin maistraatin lisäksi - mutta tieto kuolemasta ei! Meidän postilaatikkomme kolisi muutaman kuukauden ajan Kaislan kuoleman jälkeen. Tuli kutsu meningokokkirokotetutkimukseen, vaippanäyte, pari sijoitusmainosta lapsen tiliä varten ja muumisukat lääkärifirmalta. ”Parasta lapselle” -esitteen jälkeen kirjeiden vastaanottamiseen turtui, eikä se edes tuntunut yksiselitteisesti pahalta. Kirjeissä oli nimittäin yksi erittäin tärkeä puoli: ympäröivä yhteiskunta tunnusti erilaisilla tavoilla, että me olimme saaneet vauvan, että suremamme henkilö oli oikea. Olenkin pohtinut, että tämänkaltainen surun "todelliseksi tunnustaminen" eli validoiminen on hurjan tärkeää surevalle. Minä olen saanut osakseni paljon validaatiota, sillä lähes kaikki tapaamani ihmiset ovat hyväksyneet (ja hyväksyvät edelleenkin, 9 kuukautta myöhemmin), että minulla on lupa surra ja olla puolikuntoinen, että minun ei tarvitse jaksaa kaikkea, mitä joskus aiemmin.

Suru lapsen kuolemasta taitaa olla sikäli selkeää ja helposti ymmärrettävää, että useimmat ihmiset ymmärtävät vanhemman olevan tällaisen jälkeen rikki pitkään. Toivon, että näin on laajemminkin, eikä kyse ole vain omasta sosiaalisesta kuplastani. Jokainen lapsensa menettänyt ansaitsee nimittäin kaiken mahdollisen hyväksynnän ja surun tunnustamisen. Minä olen ainakin kokenut, että jos surua ei nähdä -ei validoida-, niin se muuttuu paljon raskaammaksi kantaa. Lopulta olen siis iloinen, että sain mainoskirjeitä. Kotimme kumisee tyhjyyttään, eikä suruni näy ulospäin, mutta automaattirekisteri tietää, että meillä pitäisi olla vauva, joka voisi käyttää Muumi-vaippoja. Minun suruni on totta.

Näiden elävän lapsen vanhemmalle suunnattujen automaattikirjeiden keskellä oli yksi poikkeus, taho, joka kirjeillään tunnisti, että meidän lapsemme oli paitsi elänyt, myös kuollut: Kela! Päätökset peruuntuneesta vanhempainvapaasta ja lapsilisästä tulevat varmaankin useimmille, joiden vauva on kuollut - siis myös kohtukuolemaperheille. Lohdutukseksi teille, jotka saatatte kuvailemaani muuta postia kaivata: nämä Kelan kirjeet olivat ehdottomia suosikkejani, sillä ne olivat ainoita joltain instituutiolta tai muulta viralliselta taholta saamiamme viestejä, joissa luki ”Osanottomme menetyksesi johdosta”. Poikkeuksellista Kelalle ja poikkeuksellista tälle yhteiskunnalle, joka ei usein osaa ottaa pientä lapsikuolemaperheiden vähemmistöä huomioon. Kullanarvoista surevalle.

Kommentit

  1. Tämä muistutti siitä, miten meille tuli kamalia vaatimuskirjeitä kotiin siltä lapsilisää myöntävältä taholta, että "lapsenne syntymätodistus puuttuu" ja että sellainen pitäisi lähettää. En jaksanut reagoida kahteen ensimmäiseen kirjeeseen mitään, mutta sitten kun kolmas tuli, niin laitoin vihaisen viestin että lopettakaa se vainoaminen, lapsemme on kuollut.

    Kuolleen lapsen vanhemmalta ei voi odottaa että aina jaksaa kommunikoida ystävällisesti, minä en ainakaan siinä tilassa jaksanut. Onneksi Suomessa Kela osaa paremmin <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillekin tuli muuten vaatimuskirje, aiheena nimen antaminen. Olin hoitanut asian, mutta papereissa oli jotain häikkää, koska kuolintieto ei ollut liikkunut sairaalalta tms. Viraston ihminen kuitenkin hoiti tämän ihan ystävällisesti.

      Olen pahoillani teidän kokemuksesta. Tällaista vaatimuskirjettä ei varmaan kyllä mitenkään saa käännettyä surua validoivaksi. Oli se melkoinen henkisen akrobatian temppu noiden vaippamainostenkin osalta :D

      Poista

Lähetä kommentti

Terveisiä? Kysymyksiä? Sepä mukavaa!