Pois liitävä haikara

Kivuliaimpia asioita vastasyntyneen kuolemassa on muistojen puuttuminen – niitä on hyvin vähän, eikä niitä tule enää enempää. Tai näin ainakin ajattelin aivan aluksi. Tärkeimmät muistomme Kaislasta ovat tietysti sairaalasta. Rationaalisinkaan ihminen ei välttämättä osaa tuoreen surun keskellä ajatella valokuvien ottamista tai muiden muistojen keräämistä. KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:n aktiivit ovat onneksi opastaneet sairaaloiden henkilökuntaa huolehtimaan asiasta. Vaikka siis hyvästit jäivätkin yleisen järkytyksen keskellä aika lyhyiksi, meille kuitenkin tehtiin kortti, jossa on Kaislan jalanjälki ja strategiset mitat. Paljon surua nähnyt lastenlääkäri oli myös kehottanut Nikoa ottamaan kuvia. Valokuvia on vain puolisen tusinaa ja niissä on kaikissa mukana nenään kiinnitetty intubointiputki, mutta joukossa on yksi onnistunut kasvokuva ja se on tärkeintä. Ymmärsin myös onneksi pyytää kätilöitä leikkaamaan meille talteen pienen hiustupsun. Kun olimme palanneet kotiin ja suru oli vapaut

Ensimmäinen päivä Kaislan syntymän jälkeen oli kulunut kuin sumussa. Monet vastasyntyneen vanhemmat kertovat juuri väsymyksen täyttämistä, mutta kuitenkin onnellisista ensimmäisistä päivistä pikkuisen kanssa. Me emme olleet onnellisia, ainoastaan väsyneitä. Tästä huolimatta en oikein koskaan ole osannut vain maata paikallani tekemättä mitään. Jos minut jätettäisiin yksin metsään kirveen kanssa, alkaisin luultavasti kaataa puita ja rakentaa metsään hirsimökkiä paremman tekemisen puutteessa. Toiminta on minulle myös tapa järjestellä ajatuksiani. Niinpä aloin järjestellä hautajaisiin liittyviä asioita toisena sairaalassa viettämänämme päivänä. Sairaalahuoneessa ei ollut paljoakaan tekemistä oleilun ja suremisen ohella, joten aloin lukemaan hautauslakia. Tulin nopeasti siihen tulokseen, että kiihtyvästä pandemiatilanteesta johtuen tuhkaus olisi varmaankin ainoa tapa, jolla pikku Kaislalle saataisiin järjestettyä sellainen muistotilaisuus, jonne pääsisivät kaikki halukkaat. Tuhkia saa säi

Mukavaa sunnuntaita! Viikko on kulunut joutuisasti, enimmäkseen mökkeillen. Nikon isän ideoima Kaislan pihlaja saatiin istutettua tiistaina, kun kelit olivat lämmenneet. Keskiviikoksi palasimme kaupunkiin jälkitarkastukseen, joka oli juuri sitä mitä kaipasimmekin: hyviä kohtaamisia sairaalan empaattisen henkilökunnan kanssa ja viimeiset tiedonmurut vahvistuksena sille, ettemme me, eikä kukaan muukaan olisi voinut käytettävissä olevien tietojen perusteella ennakoida tai estää Kaislan kuolemaa. Olen myös toipunut fyysisesti hyvin ja sain jopa luvan juosta! Näiden hyvien kuulumisten jälkeen päivän aiheeseen, eli lohdullisiin mielikuviin: Kaislan kuoleman suremisessa on hengellisiä ulottuvuuksia ihan jo siksi, että minusta on liian kivuliasta ajatella, ettei häntä enää olisi olemassa lainkaan, missään muodossa. En ollut fyysisen toipumiseni vuoksi mukana Nikon rituaaleissa, joista hän kertoo omissa teksteissään. Minusta on kuitenkin oikein ja lohdullista, että hän teki nämä rakkauden teo

Tänään on kulunut kymmenen viikkoa ja yksi päivä Kaislan kuolemasta. Olen siis onnistuneesti noussut ylös 71:nä aamuna tyttäreni menettämisen jälkeen, syönyt ja jatkanut hengittämistä. Hyvä, minä! (Onnistumisen avain: pidä tavoitetaso maltillisena.) Kuten varmaan aika monille muillekin lapsensa menettäneille, äitienpäivä on minulle hankala asia. Näin ainakin tänä vuonna - elättelen toivoa, että tämä vielä joskus muuttuu. Minulla isoin suru äitienpäivästä tuli jo torstaina, kun vierailin Kaislan ikäisten, elävien vauvojen Facebook-ryhmässä. On ehkä omituista, että en ole häipynyt ko. ryhmästä, mutta suremiseen nyt liittyy muutenkin kaikenlaista "outoa" toimintaa. Alun perin ajattelin, että voin haluta seurata ryhmässä käytävää keskustelua sektion hoidosta ym. raskaudesta palautumisesta. Hiljensin toki ryhmän, sillä en ole masokisti. Torstaina halusin kuitenkin yllättäen käydä ryhmässä vilkaisemassa, mitä normaalien äitien arkeen kuuluu. Ehkä olen sittenkin masokist