Pois liitävä haikara

Hei pitkästä aikaa ja pahoittelut kirjoituksen viivästymisestä! Marraskuu oli tässä taloudessa hurjan raskas, eivätkä voimani ole riittäneet edes surublogin kirjoittamiseen. Nyt voimat ovat kuitenkin hieman palautuneet, joten tässä pitkään pyörittelemiäni ajatuksia surun validoimisesta: Kaislalla oli syntyessään aivan pientä sydämensykettä. Kuin kuiskaus, perhosen siipien heilahdus, liekki joka oli aivan sammumaisillaan - ja sitten sammuikin, elvytyksestä huolimatta. Kaksikymmentä minuuttia ilman happea oli vain liikaa. Nämä sydämenlyönnit olivat kuitenkin merkityksellisiä ihan jo siksi, että niiden ansiosta Kaislan tulkittiin syntyneen elävänä ja hän sai sosiaaliturvatunnuksen. Kuten  perunkirjoitusta koskevassa tekstissäni  mainitsin, Suomen systeemissä ainoastaan elävänä syntyneet vauvat ovat olleet virallisesti olemassa. Jos siis kuolleena syntyneen lapsen vanhemmalta kysytään passia hakiessa, montako lasta hän on saanut, vastaukseen ei tule laskea mukaan tätä kuollutta. Ei, vaikka

Hei jälleen! Eilinen pyhäinpäivä oli minulle erityinen, kuten varmaan monelle muullekin surevalle. Muista kuulumisista sen verran, että edeltävät pari viikkoa ovat olleet aika raskaita töiden ja yleisen väsymyksen vuoksi. Pari viikkoa sitten kävi vielä niin, että Niko ajoi toisen auton perään vanhalla Corollallamme. Koko onnettomuus johtui huonosta tuurista (Nikon märkä kenkä luiskahti jarrupolkimelta), mutta kenellekään ei onneksi sattunut mitään. Auton keula meni sen sijaan aika pahasti ryttyyn ja Niko on ollut kohtalaisen surkeana sen jälkeen. Auto oli tarkoitus laittaa museorekisteriin ja onpa sille mokomalle kertynyt tunnearvoakin, joten ajatus romuttamisesta tuntui raskaalta. Lapsen kuolemaa ei voi korjata, mutta auton sentään voi. Corolla laitetaan siis kuntoon, vaikkei hommassa olekaan rahallisesti paljon järkeä. Ennen autoepisodia olimme ajatelleet tehdä Kaislalle lyhdyn Honkanummen hautausmaan muistolehtoon. Asia ei kuitenkaan edennyt, sillä designin kanssa oli haasteita, ei

Olin ajatellut kirjoittaa saamastani postista ja surun validoinnin tärkeydestä, mutta jätetään se myöhempään. Parin viime kuukauden aikana minua on nimittäin mietityttänyt oman suruni kehittyminen – surenko liikaa vai liian vähän, takerrunko Kaislaan, vai olenko hylännyt hänet? Ei näihin kysymyksiin tietenkään ole oikeaa vastausta, tai ainakin se on kaikille erilainen, mutta nyt tuntuu olevan oikea aika kirjoittaa aiheesta. Melko pian Kaislan kuoleman jälkeen luin suremista ja kriisejä koskevaan kirjallisuutta. Tärkeimmäksi muodostui kuitenkin tutun kriisipsykologin ilmaisu ”suru etenee”. Kuulemma on syytä huolestua, jos olo yht´äkkiä muuttuu dramaattisesti huonommaksi tai sitä jää jumiin paikallaan kiertävään ajatuskuvioon. Muuten hyvin monenlaiset tunteet ovat normaaleja. Ehkä osittain tästä syystä olen uskaltanut hyväksyä kaikki omituisetkin surun muodot. Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, syvintä surun vaihetta kuvasi ajankulun vääristyminen. Itse asiassa voisi myös sa

Pahoittelut blogikirjoituksen viipymisestä! Työt ja syksy ovat syöneet sen verran energiaa, että sitä ei vain ole jäänyt yli blogille. Koska kirjoittaminen on minulle paras väylä purkaa surua, niin sehän on sitten kasautunut ja vienyt energiaa ennestään – tai ehkä nyt on muuten vaan ollut jokin aallonpohja. Mistä sitten johtuukin, suru on viime viikkoina ollut tavallista lähempänä. Tämän kunniaksi päätin saattaa loppuun kirjoituksen, jonka aloitin toukokuussa, mutta joka sittemmin jäi pöytälaatikkoon lojumaan. Kaislan kuolema oli minulle niin massiivinen tapahtuma, että se vääristi todellisuutta. Välillä olen pohjattoman surullinen ja välillä minun on vaikeaa uskoa, että lapsemme syntyi ja kuoli. On jo itsessään uskomatonta, että me Nikon kanssa saimme aikaan sellaisen täydellisen pienen ihmeen kuin Kaisla. Toinen epätodellisen tuntuinen puoli onkin sitten se, että hän ihmeellisyydestään huolimatta hävisi saman tien tästä maailmasta, jättäen jälkeensä vain hiuskiehkuran, sairaalan käti

Viime sunnuntaina mökillä käydessämme katselimme Kaislan odotuskesänä istutettua tammea, joka kuoli. ”Tavallaan kuvaavaa”, pohti Niko surullisena. Ymmärsin: lapsi kuoli ja puukin kuoli. Puun ympärille kylvetyt kukansiemenet olivat kuitenkin itäneet.  Jyrkät kontrastit elämän ja kuoleman välillä ovat osa arkipäiväämme. Näin oli myös torstaina, joka oli kuolleiden lasten muistopäivä, mutta lisäksi erään lähisukulaiseni syntymäpäivä (joka kyllä lojui kipeänä kotona, ehkä ei niin valtava kontrasti tällä kertaa). Olisin itse asiassa saattanut unohtanut koko muistopäivän, ellen olisi saanut muistamisviestejä kahdelta ystävältäni. Päivässä ei siis ollut suurempaa tunnelatausta, mutta olen silti ilahtunut, että meille kuolleita lapsia sureville on oma päivämme. Jonain tulevana vuonna tämä voi olla tärkeää.   Muisteluviestit lähettäneet ystävät ovat kumpikin erityisiä sikäli, että he ovat etäystäviä ja Kaislan ikäisten vauvojen äitejä. Molempien kanssa olen päätynyt kirjoittelemaan helmikuiset

Heipä hei jälleen! Lokakuun lähestymisen kunniaksi aiheenamme on tänään lapsen hautapaikan valinta - mistäpä muustaan sitä nyt ihminen voisikaan haluta kirjoittaa? Varoituksena, että vuorossa on vähän keskivertoa mustempaa huumoria.   Kaislan hautaamisesta huolehtiminen kuului asioihin, jotka halusimme ehdottomasti tehdä ja joita emme missään nimessä olisi halunneet tehdä. Kukapa nyt haluaisi haudata lapsensa, mutta kun lapsi nyt kuitenkin oli pakko haudata, niin halusimme huolehtia, että se tehtäisiin meidän mielestämme parhaalla mahdollisella tavalla. Olemme tässä samassa hengessä tehneet Nikon kanssa perinpohjaisesti aika lailla kaiken muunkin, mitä olemme Kaislan eteen voineet tehdä. Tästä olen tyytyväinen, sillä vaikka hautausjärjestelyt olivat tuoreen surun keskellä raskaita, tekemistä oli näin jälkikäteen ajatellen surullisen vähän. Tuo jonkinlaista laihaa lohtua, että koemme hautaamisen sujuneen juuri oikein. Meille oli melko nopeasti selvää, että haluaisimme tuhkata Kaislan ru

Tässä lopulta pitkään lupailtu kirjoitus töihin paluusta! Tekstiä oli selvästi tavanomaista hanakalampaa työstää, kaiketi koska töihin paluu ei ollut mitenkään ristiriidatonta. Lisäksi Kaislan kuolemasta on nyt kulunut kuusi kuukautta, mikä oli minulle yksi etappi, jota jostain syystä odotin. Nyt olemme jaksaneet tähän saakka ja horisontti on edelleen tyhjä - ei nyt varsinaisesti ankea; arki on välillä mukavaakin, mutta tulevaisuudessa ei ole juuri odotettavaa. Olisimme halunneet lähteä kuukaudeksi ulkomaille, tehdä sellaisen matkan, joka ei pienen lapsen vanhemmilta oikein onnistu: ajaa Yhdysvaltojen halki tai matkustaa Transsiperian junarataa pitkin Vladivostokiin ja sieltä Japaniin. Kumpikaan suunnitelmista ei edelleenkään ole mahdollinen, mikä harmittaa. Olisimme todella tarvinneet matkaa. Toivottavasti keväällä! Taustaksi töihin paluuseen liittyen: Olen aika käytännöllinen ihminen ja tottunut pitämään tietyt pyörät pyörimässä, vaikka vointini ei olisikaan kovin hyvä. Minulla o