Pois liitävä haikara

Hei jälleen! Olen ehkä hetkellisesti tyhjentänyt Kaislaa koskevan ajatuslaarini - tai ei se tyhjä ole, mutta monet ajatukset alkavat myös olla suuntautuneita tulevaan. Lienee siis aika kertoa, että odotan Kaislan pikkusisarusta. Hänen pitäisi olla sylissämme toukokuun loppuun mennessä - tällä kertaa toivon mukaan elävänä. En oikeastaan osaa sanoa, miksi olen viivyttänyt kertomista näin pitkälle. Alun perin olin ajatellut kirjoitella aiheesta jo tammikuun alussa. Silloin kuitenkin tuntui, että tämän blogin pääasiallinen aihe, eli elämä Kaislan kuoleman jälkeen, kaipasi vielä huomiota. Matkamme Yhdysvaltoihin taisi kuitenkin tehdä tehtävänsä eräänlaisena vedenjakajana, sillä reissun ja Kaislan vuosipäivän jälkeen huomioni on ruvennut yhä enemmän kääntymään kuopuksen suuntaan. Jatkossa blogikirjoituksissa tulee siis seikkailemaan Kaislan lisäksi pähkinä, eli kuolleen lapsen pikkusisarus. Pähkinäkuulumisten lukeminen saattaa tuottaa tuskaa joillekin blogin lukijoille. Uskon kuitenkin, että

Tästä blogista on ehkä välillä saattanut saada sellaisen kuvan, että minä ihan itte (erittäin monen läheisen tuella) olen opetellut elämään suruni kanssa. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä olen saanut sekä vertaistukea että ammattiapua. Ensinnäkin olen suunnilleen 25-vuotiaana käynyt useamman vuoden verran terapiassa lievän/keskivaikean masennuksen vuoksi. Mainitsen tämän, sillä terapian ansiosta minulla oli valmiiksi aika hyvät työkalut käsitellä tunteitani. Minulle oli esimerkiksi yllättävänkin selvää, millä tavalla haluaisin suruani käsitellä: Olin kohtalaisen varma, että minulle ei olisi hyötyä mennä juttelemaan surustani ”lämpimikseni” edes ammattilaisen kanssa. Toisaalta halusin ehdottomasti saada tukihenkilön Käpy ry:ltä heti, kun minulle (sairaalassa) yhdistyksestä kerrottiin.  Käpy ry:n kautta löytyi minulle vertaistukihenkilön, mutta siinä kesti jokunen viikko. Näin ollen minulle ensimmäinen vertaistuen muoto olivat verkkoryhmät. Ei varmaan mennyt viikkoakaan Kaislan kuolema