Surun rituaalit - osa 1 (Niko)

Sanottakoon ensi hengenvetoon, etten pidä itseäni missään suhteessa uskonnollisena ihmisenä ja olen agnostikko sanan varsinaisessa merkityksessä (en siis varsinaisesti usko minkään uskonnon kuvailemaan jumalaan, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että tällaiset asiat ovat kenties pysyvästi ihmisen tietämyksen ulottumattomissa). Tätä taustaa vasten pidän kuitenkin lohdullisena, että pystyn löytämään itsestäni myös hengellisen puolen. Liikutun, joskus kyyneliin asti, kauniista musiikista. Koen merkitykselliseksi kauniit paikat ja rakennukset sekä suvun vanhemmilta ihmisiltä oppimani tavat toimia ja puhua erilaisissa elämäntilanteissa. Joskus saatan puhua ja toivottaa asioita ihmisille uskonnollisin sanavalinnoin. Enkeleistä puhuminen ja siunauksen toivottaminen ovat asioita, joita sanomme usein sen kummemmin ajattelematta sen syvempiä merkityksiä, tottumuksesta. Asiassa on kuitenkin myös se puoli, että totutut, tutut sanat ja toimintatavat lisäävät turvallisuuden tunnetta ihmiselämän vaikeina hetkinä. Rituaaleilla, olivat ne minkälaisia tahansa, on useimmille meistä suuri merkitys, vaikka emme sitä aina tiedostaisikaan.

“Tässä oli kuunneltu puolison kanssa siipien havinaa, mutta tänään ne siivet ei vaan olleetkaan haikaran.”

Ensimmäinen tyttäremme syntymän (ja odottamattoman kuoleman) jälkeisistä rituaaleista oli varmaankin oheinen leikkaussalissa lausumani mietelause lämpimästi odotetun siivekkään karmealla tavalla pieleen menneestä lajintunnistuksesta. Minulle oli opetettu, että tärkeissä elämäntilanteissa tulisi yleensä sanoa jotain juhlavaa. Minusta tuntui, että minun odotettiin sanovani jotakin tilanteessa, josta kaikki olivat järkyttyneitä. Katkeileva lausahdukseni tuskin oli mikään ennenkuulumattoman upea juhlapuhe, mutta se tuntui löytävän paikkansa läsnäolleiden mielissä. Mietteistäni syntyi seuraavina päivinä lapsivuodeosastolla runonpätkä, jonka jätimme ilmoitustaululle terveisiksi henkilökunnalle kotiutuessamme.

Olin viettänyt heräämössä aikaa puolisoni vierellä. Vauva oli tuotu meille kauniisti kapaloituna ja Linnea oli pitänyt häntä tovin sylissään. Minäkin pitelin pikkuista hetken, mutta hän oli jo kovin sinertävä ja kylmä. Olen elämäni aikana nähnyt enemmän kuolleita ihmisiä kuin välttämättä olisin toivonut: isovanhempia, sukulaisia, ystäviä ja täysin tuntemattomiakin vainajia. Sanotaan, ettei kuolemaan koskaan totu, eikä sinällänsä ole tarviskaan tottua. Aikaisemmat kokemukseni kuolemasta tuntuivat kuitenkin helpottavan surun kohtaamista. Kuolleen pikkuisen pitely ei oikeastaan ollut ahdistavaa, vauva oli pikemminkin kuin kaunis kuvajainen siitä, mitä hän eläessään olisi voinut olla. Sitten vauvan ruumis vietiin takaisin kylmään odottamaan siirtoa patologille Helsinkiin ruumiinavausta varten. Linnea oli vieläkin tokkurainen ja hieman poissaoleva. Keskustelimme ja surimme yhdessä puolisen tuntia, puolisoni oli tilanteessa ahdistunut ja kovin suruunsa käpertyvä. Hän puhui kovasti siitä, miten haluaisi vetäytyä kaksistaan jonnekin rauhalliseen paikkaan, missä meitä ei häiritsisi kukaan ainakaan pariin viikkoon. Ymmärsin hänen mielenliikkeensä, tuntuihan itsestänikin hieman samalta. Olimme molemmat vähän niinkuin haavoittuneet eläimet, jotka olivat vetäytyneet koloihinsa ja halusivat lähinnä murista ulkomaailman liikkeille. En kuitenkaan ajatellut, että meidän välttämättä kannattaisi vetäytyä kokonaan, sillä läheisten tuki voisi olla tärkeää ihan alusta asti. Ehtisimme toteuttaa retriitin myöhemminkin, jos meistä tuntuisi siltä. Olisihan kotimme kuitenkin tyhjänä odottamassa ja vanhempain vastuummekin kutistunut vain aavistukseen siitä, mitä elämän mittaisen taipaleen olisi pitänyt olla.

Keskustelimme lapsen nimeämisestä ja muistelin meille sukulaisten ja ystävien lähettämiä lappusia, jossa oltiin arvuuteltu kaikenlaista lapsen syntymämitoista ja nimestä siihen, mitä vanhempansa olisivat tekemässä synnytyksen alkaessa. Mieleeni tuli vauvamme siro olemus ja hiukset, joihin oli puolisonikin kiinnittänyt huomiota. Lausuin ääneen ajatukseni nimestä: “Kaisla.” Tähän Linnea vastasi toistamalla nimen, se tuntui hänestäkin sopivalta. Jollain koruttomalla tavalla tuntui helpottavalta, että meidän pikkuisellamme oli nyt nimi! Jossain vaiheessa heräämössä ollut hoitaja tiedusteli, milloin olin viimeksi syönyt. Tosiaan, aamupuurosta oli jo reilu kahdeksan tuntia... Onneksi olimme pakanneet autoon jääneeseen sairaalakassiin erilaisia retkimuonia ja jopa vedenkeittimen!

Menin synnytyshuoneeseen noutamaan auton avaimia ja törmäsin kätilöön, joka selitti, että meidät siirrettäisiin lapsivuodeosastolle. Hän pyysi auttamaan tavaroidemme siirrossa ja kannoin leijonanosan tavaroistamme lapsivuodeosastolle, jonne meille oli sijattu huone. Pieni, pyörillä varustettu vauvanpeti vietiin huomaavaisesti pois huoneesta. Ajattelin, että hyvä niin. Meillä ei olisi pedille käyttäjää, eikä Linnean kuulunut mielestäni tässä tilassa nähdä mitään vauvaan viittaavaa, jos voisimme sen välttää. Noin tunnin ja yhden pikanuudelikupin jälkeen meidät oli siirretty huoneeseemme ja makasimme vierekkäin asetetuilla sairaalapedeillä hiljaa keskustellen. Tulimme myös siihen tulokseen, että lähisukulaisille tulisi kertoa odotetun perheenjäsenen syntymästä ja kohtalosta. 

Hetken voimia kerättyämme aloitimme soittokierroksen ja älysimme sentään varmistaa, ettei kukaan ollut esimerkiksi ajamassa autoa ja pystyisi istuutumaan tarvittaessa. Aluksi soitimme Linnean äidille, joka ei meinannut aluksi ymmärtää tilannetta, mutta purskahti sitten hysteeriseen itkuun. Linnean isä vastasi puhelimeen nopeasti ja hänen tuskansa pystyi kuulemaan äänestä puhelinlinjan yli. Soitimme myös läpi Linnean sisarukset, jotka olivat olleet ensimmäisten joukossa kuulemassa Linnean raskausuutisesta. Seuraavaksi soitimme omille vanhemmilleni. Äitini ymmärsi tilanteen heti ja puhui nyyhkien, isäni oli kovin vaitonainen. Pyysin heitä sytyttämään illalla kynttilän Kaislalle, niinkuin meillä tapana oli läheisen poismentyä. Paljoakaan sanoja ei vaihdettu kummankaan vanhempien kanssa, sillä eipä tässä tilanteessa paljoa kerrottavaa ollut. Aikaa sairaalahuoneessa vierähti varmaan pari tuntia ja päivä alkoi kääntyä iltaan. Olin maannut koko päivän enemmän tai vähemmän mukavasti ja vaikka mieleni oli surun sumentama, ruumiini kaipasi nyt liikuntaa. Niinpä lähdin kävelylle sairaalan ulkopuolelle.

Aurinko oli laskemassa ja kävelin entisöidyn, vuosisadantakaisen museopihan läpi. Tämä toi mieleeni oman lapsuuteni tutut seudut Pohjois-Karjalasta ja isoäitini tarinat vanhoista karjalaisista tavoista. Idässä oli pitkään ollut tapana haudata vainaja mahdollisimman nopeasti, viimeistään kolmantena päivänä kuolemasta. Vainajaa ei kuitenkaan aina suljettu aittaan, vaan hänelle saatettiin sijata paikka tuvan nurkkaan ja hänelle pidettiin seuraa öisinkin. Tästä lienee kehittynyt myöhempi, joskin nykyään ilmeisesti harvinainen ortodoksinen tapa ruumiinvalvojaisista. Vanhalla kansalla oli paljon kaikenlaisia kuolemaan liittyviä rituaaleja ja uskomuksia. Joihinkin liittyi edesmenneen läheisen näkeminen linnun tai metsäneläimen hahmossa ja esimerkiksi ruokalahjojen jättäminen haudalle. Oma mummoni tiesi aikanaan kertoa oman äitinsä viimeisenä kesänään näkemästä näystä, jossa eräs hänen vanha, jo aikaa edesmennyt ystävänsä tuli häntä soutaen hakemaan usvaisen järven yli. Kuolinrituaaleihin liittyi myös ajasta ikuisuuteen siirtyvän läheisen hyvästely, joka saatettiin tehdä esimerkiksi korkean mäen läntisellä reunalla, auringon laskiessa. Jokainen mielessään hyvästeli poisnukkuneen ja antoi tämän siirtyä rauhassa tuonilmaisiin laskevan auringon myötä. Jollain kummallisella tavalla juuri auringonlaskut ovat olleet itsellenikin monina kesäiltoina hiljaisen mietiskelyn hetkiä.

Seisoin matalalla kumpareella metsäsaarekkeen laidassa ja katselin horisonttia kohti painuvaa aurinkoa päivän tapahtumia miettien. Muistelin odotusaikaa ja niitä kaikkia merkkejä, joita puolisoni kohdussa kasvava uusi ihmistaimi oli itsestään antanut. Kaisla oli ollut varsinainen yökukkuja, aktiivisin potkunyrkkeilyharjoittelu alkoi vasta iltasella, äidin asetuttua aloilleen. Usein potkut hiukan taukosivat, kun hänelle juteltiin ja laulettiin masun toiselta puolelta, ikään kuin hän olisi seisahtunut kuuntelemaan. Hänestä olisi varmaan kasvettuaan tullut joko tanssija tai kenties taidekriitikko, sillä ainakin jotkin teekkarilaulut saivat hänet potkimaan masua kuuntelemaan tullutta, uteliasta isää rytmikkäästi päähän. Pohdinnat siitä, minkälainen Kaisla olisi voinut olla loppuivat siihen raadolliseen toteamukseen, että sinne johtava polku oli jo kadonnut ja kasvanut umpeen. Kuljettavana olisi nyt toisenlainen taival, joka oli kenties suorempi mutta toisaalta paljon kivisempi ja vaikeampi.

Horisonttiin kerääntyi iltapilviä ja laskeva aurinko kultasi haituvat oranssinkultaisella loisteella. Omasta mielestäni tuo loiste kuitenkin kaikkosi jonnekin toisaalle ja edessäni oli toisenlainen, tyhjä ja pimeä horisontti. Tunnistin tilan eräästä edellisestä kuolemanläheisestä kokemuksestani, jota en tässä yhteydessä ala avaamaan sen tarkemmin. Jokainen itse rajalla käynyt ymmärtänee, mitä tarkoitan. Omaksi tehtäväkseni jäi saattaa tyttäreni Kaisla mielessäni tämän rajan yli. Mieleni teki siinä yhteydessä varmistua siitä, että hän varmasti löytäisi määränpäähänsä ja seurata häntä vielä vähän matkaa. Aiemmasta kokemuksestani ymmärsin kuitenkin kääntyä takaisin, vaikka pieni osa minusta taisikin mennä Kaislan mukana. Katselin vielä hetken ja sitten käännyin hitaasti pois. Minulla olisi vielä tehtävää tässä elämässä ja läheiseni tarvitsisivat minunkin tukeani. Ilta oli tummunut melkoisen nopeasti, enkä ollut edes tajunnut kuinka pimeää ulkona jo oli. Onneksi päivän auringonpaisteen kovettama hanki kantoi ja saatoin seurata metsikön laitaa takaisin sairaalalle. Kaislan syntymäpäivää edeltäneen yön levottomuus teki illalla nopeasti tehtävänsä ja vaivuimme puolisoni kanssa nopeasti uneen. Vaikka Kaisla on usein valveilla ajatuksissani, en ole tähänkään päivään mennessä nähnyt tyttärestäni unta, en painajaisia enkä muutakaan. Haluan uskoa, että hän löysi perille laskevan auringon myötä, minne sitten ikinä olikaan menossa.

Mieleeni jäi myöhemmin sairaalassa katsomallamme videolla ollut runo, johon on mielestäni hyvä lopettaa tältä erää.

Äiti, minun täytyy jatkaa,
joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.
 
Siellä, missä toisiansa aallot vievät tansseihin,
siellä, veden loiskinnassa, siellä olen minäkin.
 
Siellä, missä korkealla siintää pilvi sulavin,
siellä, sinipilven alla, siellä olen minäkin.
 
Älä pelkää. Tulen kyllä. Tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä: siinä olen minäkin.

(A.M. Kassinen)