Muistojen kerääminen (Linnea)

Kivuliaimpia asioita vastasyntyneen kuolemassa on muistojen puuttuminen – niitä on hyvin vähän, eikä niitä tule enää enempää. Tai näin ainakin ajattelin aivan aluksi.

Tärkeimmät muistomme Kaislasta ovat tietysti sairaalasta. Rationaalisinkaan ihminen ei välttämättä osaa tuoreen surun keskellä ajatella valokuvien ottamista tai muiden muistojen keräämistä. KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:n aktiivit ovat onneksi opastaneet sairaaloiden henkilökuntaa huolehtimaan asiasta. Vaikka siis hyvästit jäivätkin yleisen järkytyksen keskellä aika lyhyiksi, meille kuitenkin tehtiin kortti, jossa on Kaislan jalanjälki ja strategiset mitat. Paljon surua nähnyt lastenlääkäri oli myös kehottanut Nikoa ottamaan kuvia. Valokuvia on vain puolisen tusinaa ja niissä on kaikissa mukana nenään kiinnitetty intubointiputki, mutta joukossa on yksi onnistunut kasvokuva ja se on tärkeintä. Ymmärsin myös onneksi pyytää kätilöitä leikkaamaan meille talteen pienen hiustupsun.

Kun olimme palanneet kotiin ja suru oli vapauttanut edes pienen osan aivokapasiteetistani, oivalsin, että minä saan itse päättää, mitkä ovat muistojani. Ei suremisessa ole mitään sääntöjä, eikä sen tarvitse olla loogista. Oikeastaanhan Kaisla on ollut läsnä elämässämme jo siitä lähtien, kun aloin odottaa häntä. Kaikki raskausaikana ottamamme valokuvat ovat siis pieniä muistoja hänestä – etenkin ne raskaudesta innostuneen ystäväni vaatimat, lähes viikoittain lähetetyt kuvat kasvavasta mahasta, mutta myös kesäinen kuva, jossa automme oli valunut ojaan (Niko ajoi, mutta se oli minunkin mielestäni vastaantulevan kuskin vika). Kaislalle perustamaani muistolaatikkoon pääsi myös kohtalaisen pöhköjä asioita, kuten ruskea hengitysmaski, jota käytin, kun kävimme sairaalassa otattamassa streptokokkinäytteen. Lisäksi sieltä löytyvät minulle vauvajuhlien korvikkeena kerätyt ”vauva-arvauksia” -lappuset, joista Kaislan nimikin keksittiin, sekä lasipurkki, jossa on ystävieni kirjoittamia kannustuslauseita vauva-arjen hankalia hetkiä varten. Eräs ystäväni, siihen aikaan 3-kuukautisen vauvan äiti, oli kirjoittanut lauseen, joka tuntui sopivalta myös tässä hieman erilaisessa tilanteessa: "Jokainen päivä on keskimäärin edellistä helpompi".

Odotusajan lisäksi keräsin muistoja myös Kaislan kuoleman jälkeiseltä ajalta, sillä eihän muistojen syntyminen pääty Kaislan kuolemaan! Kuvat siunaustilaisuudesta ovat muistoja ja tyyny, jolla suojasin vatsaani autossa paluumatkalla kotiin sairaalasta on myöskin muisto (aion tehdä sille erityisen tyynynpäällisen). Myös Kaislaan liittyvät, meille lähetetyt muistamiset ovat arvokkaita. Tärkeiksi muistoesineiksi ovat muodostuneet esimerkiksi kahden eri ystäväni akvarelleilla maalaamat kortit. Ensimmäiset Kaislan kuoleman jälkeiset viikot olivat näin jälkikäteen ajatellen erityistä aikaa, sillä silloin suru oli läsnä kirkkaana ja syvänä – ja usein myös hyvin lohduttomana. Otin silloin paljon valokuvia ja olen jo nyt iloinen, että minulla on muistokuvia ja -esineitä myös tältä ajalta.

Muistojen tallettamisen lisäksi olen halunnut kehittää muistamisen tapoja, jotka ovat läsnä arjessani – vaikka vain pienestikin, välillä jopa salaa. Minulle Kaisla edustaa kauneutta ja mitä kauniimman muistamisen tavan keksin, sen lohdullisemmaksi sen koen. Minulle oli esimerkiksi hyvin tärkeää, että sain editoitua hänen valokuvastaan kauniin muistokuvan, josta onnistuin editoimaan pois intubointiputken (en kuitenkaan sitä paikallaan pitäneitä teippejä). Kaislalla on nyt olohuoneessamme muistohylly, jolla on kukkia, uurna, hänen valokuvansa ja hänen vauvakirjansa, jota olimme ehtineet jo hieman täyttää. Olemme Nikon kanssa välillä pitäneet iltaisin muistohetkiä, jolloin istumme sohvalla ja poltamme kynttilää. Nämä ovat tosin jääneet vähemmälle ensimmäisen kuukauden jälkeen. Hankin myös hiljattain itselleni pienen pronssisen medaljongin, jonka sisälle laitoin Kaislan kuvan. Se on toiminut voima-amulettinani siitä alkaen, kun palasin eilen töihin (töihin paluusta tulee myöhemmin oma julkaisunsa).

Arjen lisäksi haluan, että Kaislan muistaminen on isommin mukana vuoden kierrossa. Kuukausi Kaislan kuoleman jälkeen ollut pääsiäinen tuntui erityisen merkitykselliseltä. Keksin tehdä huonekuuseemme pääsiäiskoristelun maalatuista munista. Yleensä kuusi on koristeltu vain joulua varten. Palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina maalasimme munia yhdessä vanhemman isosiskoni ja hänen tyttärensä kanssa ja tein joukkoon vaaleanpunaisen ”Kaislan munan” (kuvassa ylävasemmalla). Tuo tietty vaaleanpunainen on jostain syystä muodostunut Kaislan väriksi hänen kuolemansa jälkeen.

Munien maalaaminen oli tällä kertaa meidän tyttöjen juttu, sillä lähetin Nikon koristelupäiväksi sukumökille siskon miehen kanssa. Arvelin, että ”miesaika” ja saunominen mökillä voisi olla heille hyvää toipumista arkun rakentamisesta (Niko kertoo arkusta jossain kohtaa enemmän). Munista tuli hienoja ja ripustin niitä kuuseen yhteensä 11 kpl. Koin koristelun yllättävän lohdulliseksi ja aion kehittää kuuseen myös juhannus- ja syyskoristelun, joissa kaikissa on myöskin "Kaislan koriste". Jos en toteuta näitä tänä vuonna, niin joskus myöhemmin. Juhannuskoristeluun voisivat sopia jonkinlaiset juhannussalkohenkiset viirit (Niko leukaili, että teemaan sopisivat pullonkorkit, joiden viereen voisi ripustaa ajokorttimme kuivumaan). Millaiset koristeet keksinkään, ne saavat kehittyä vuosien mittaan, kuten surukin. Ehkä joskus tulevaisuudessa ripustamme kuuseen Kaislan munan yhdessä hänen pienten sisarustensa kanssa.