Äitienpäivä (Linnea)

Tänään on kulunut kymmenen viikkoa ja yksi päivä Kaislan kuolemasta. Olen siis onnistuneesti noussut ylös 71:nä aamuna tyttäreni menettämisen jälkeen, syönyt ja jatkanut hengittämistä. Hyvä, minä! (Onnistumisen avain: pidä tavoitetaso maltillisena.)

Kuten varmaan aika monille muillekin lapsensa menettäneille, äitienpäivä on minulle hankala asia. Näin ainakin tänä vuonna - elättelen toivoa, että tämä vielä joskus muuttuu. Minulla isoin suru äitienpäivästä tuli jo torstaina, kun vierailin Kaislan ikäisten, elävien vauvojen Facebook-ryhmässä. On ehkä omituista, että en ole häipynyt ko. ryhmästä, mutta suremiseen nyt liittyy muutenkin kaikenlaista "outoa" toimintaa. Alun perin ajattelin, että voin haluta seurata ryhmässä käytävää keskustelua sektion hoidosta ym. raskaudesta palautumisesta. Hiljensin toki ryhmän, sillä en ole masokisti. Torstaina halusin kuitenkin yllättäen käydä ryhmässä vilkaisemassa, mitä normaalien äitien arkeen kuuluu. Ehkä olen sittenkin masokisti. Oli samaan aikaan lohdutonta, mutta myös jotenkin lohdullista nähdä, minkälaisia pieniä ongelmia arkeemme voisi sisältyä. Se sai minut tuntemaan, että Kaisla on hieman lähempänä.

En jatkossakaan aio käydä elävien vauvojen fb-ryhmässä usein, sillä vaarana on, että jumittuisin haikailemaan menetettyjen mahdollisuuksien perään, sen sijaan että sopeutuisin todelliseen tilanteeseen. Muiden, vieraiden ihmisten onnen näkeminen on ainakin toistaiseksi omiaan ruokkimaan kateutta, mistä ei ole minulle muuta kuin haittaa. Torstaina lohduttomuus vyöryi päälle, kun tajusin, että äitienpäivänä ryhmä täyttyy päivityksistä, joissa iloitaan äitiyden hyvistä puolista: kuka saa aamiaisen sänkyyn, kuka lähtee retkelle perheen kanssa tai saa osakseen jonkin muun mukavan yllätyksen, kuka viettää tavanomaisen, mutta mukavan sunnuntain perheensä kanssa. Päätin, että minä en lue niitä ja välttelen muutenkin somea.

Jos Kaisla olisi elossa, pitelisin häntä tänään sylissäni - varmaan aika paljonkin, kaikkien vauvan hoitamiseen liittyvien toimien lomassa. Koska tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, äitienpäiväyllätykset lähinnä muistuttaisivat minua siitä, että lapseni on kuollut. En siis toivonut lahjoja, enkä aamiaista sänkyyn. Päivää ei kuitenkaan voi ohittaa, sillä olen äiti ja se tuntuisi tyttäreni ohittamiselta. Olemme onneksi Itä-Suomessa mökillä Nikon vanhempien ja veljen kanssa. Heillä ei ole tapana viettää juhlapäiviä isosti, joten voimme syödä take away -ravintolalounaan ja nauttia tiikerikakkukahvit ja se on jo juhlimista. Myös sää on tarjonnut mielenkiintoista tarkkaitavaa (kuvituskuvat on otettu torstaina tai myöhemmin).

Kello on nyt yksi iltapäivällä, eikä päivä tähän mennessä ole tuntunut niin vaikealta kuin pelkäsin - ehkä, koska olin surrut asiaa jo etukäteen. Haluan kuitenkin tehdä tänään jotain merkityksellistä. Jos olisimme kotona ja Kaislan tuhkat olisi haudattu, kävisimme varmaan hautausmaalla. Täällä idässä Nikon isä on päättänyt istuttaa Kaislalle pihlajan. Jos maa olisi ehtinyt sulaa tarpeeksi, hän voisi tehdä sen tänään. Se tuntuisi oikealta. Aurinko ei kuitenkaan ole ehtinyt sulattaa torstaina sataneita lumia, joten ehkäpä käymme vuoden ensimmäisellä souturetkellä, saunomme ja sytytämme kynttilän.

Näiden perjantaina rakentamiemme lumiukkojen myötä mukavaa, tai edes siedettävää äitienpäivää itse kullekin!