Kehon suru (Linnea)

…eli pitikö meillä vauvaa ollakaan?

Havaitsimme, että vuorotellen kirjoittaminen ei oikein toimi, koska minulta syntyy huomattavasti enemmän tekstejä kuin Nikolta. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä minun tekstini ovat lyhyempiä ja olen lisäksi äitiysvapaalla ilman vauvaa, eli minulla on runsaasti aikaa. Näin ollen julkaisen näin alkuun kirjoituksiani suunniteltua useammin - tällä kertaa jopa tuplana! Nikon teksti seuraa lähipäivinä.

Kehollisuus on vaikuttanut suremiseeni paljon. Sairaalassa havaitsin nopeasti, että hätäsektion runtelema kehoni ei nyt kestä kaikkea suruani. Rajumpi itkeminen sattui, enkä voinut kuvitellakaan sellaista ulvomismaratonia, jota koin kaipaavani, jotta voisin päästää edes osan sisälläni velloneesta tuskasta ulos. Jouduin siis odottamaan pari viikkoa, ennen kuin pystyin itkemään vapaasti. Olisin myös halunnut purkaa ahdistustani juoksemalla mahdollisimman lujaa, mikä ei ole edelleenkään mahdollista. Hieman yllättäen myös Nikolla oli vaikeuksia sopeutua kehossani tapahtuneisiin muutoksiin. Hän oli raskausaikana oppinut, että mahaa sai koskea ja taputella ja se oli selkäpuolelta halatessa sopiva paikka laskea kädet. Nyt mahassa oli kipeä sektioarpi ja vinkaisin kivusta monta kertaa, ennen kun Niko oppi olemaan koskematta siihen.

Vaikka kehoni alussa sattui ja rajoitti suremistani, sen heikko kunto ei ollut ainoastaan negatiivinen asia. Henkinen vointini koheni sen verran hitaasti, että sitä saattoi havainnoida lähinnä jälkikäteen, kun taas fyysinen vointini parani selkein askelein: ensimmäisenä päivänä synnytyksen jälkeen pystyin kävelemään sairaalahuoneen vessaan, toisena päivänä kävin Nikon kanssa sairaalan pihalla, viidentenä päivänä kävelin 3 km ja kuukauden kuluttua 15 km. Koin kehoni liittolaiseksi, joka oli kokenut kovia, mutta tahtoi vetää minut takaisin elämään.

Sektiohaavan lisäksi kehooni vaikuttivat tietysti hormonit. Ensimmäisten puolentoista viikon ajan Kaislan kuolemasta kehoni oli sekaisin: vaikka menin puolenyön jälkeen nukkumaan, heräsin ennen aamukuutta täysin pirteänä, valmiina hoitamaan vauvaa. Maito nousi ja pakotti rinnoissani parin päivän ajan, kunnes estolääke alkoi vaikuttaa. Hormonit herättivät hoivavietin ja sylissä köllöttelevän vauvan puute tuntui vähän siltä kuin olisin menettänyt yhden raajoistani.

Käänne kehoni hormonitoiminnassa tapahtui yksitoista päivää synnytyksen jälkeen, siunaustilaisuutta edeltävän päivän aamuna (kerromme siunaustilaisuuden järjestelyistä myöhemmin). Olin siihen asti ollut unenpuutteesta huolimatta ylienerginen ja käynyt eräänlaisella varavirralla, mutta yht´äkkiä kymmenenkään tunnen unet eivät riittäneet, vaan heräsin kuolemanväsyneenä, haluten vain palata sänkyyn nukkumaan ylipitkät päiväunet. Hautajaisjärjestelyiden loppuunvienti vaati aivan kaikki voimani. Nikolla taisi olla vähän sama olo: siunaustilaisuuden jälkeen veimme Kaislan tuhkattavaksi, ilmoitimme, ettemme olisi pariin päivään tavoitettavissa ja sulkeuduimme kotiimme. Emme tehneet juuri mitään produktiivista: istuimme sohvalla, Niko pelasi tietokoneella ja minä katsoin Yle Areenasta McLeodin tyttäriä. Kävimme sentään kävelyillä. Lepopäivien jälkeen oloni alkoi taas tasoittua ja jaksoin touhuta kotona aika lailla kuten ennen Kaislan kuolemaakin. Myös sektioarpi parani hyvää vauhtia, eikä Kaislan poissaolo enää tuntunut tyhjiöltä käsivarsillani.

Osasin kyllä epäillä, että osa ensimmäisten päivien vauvankaipuusta saattaisi johtua hormoneista, mutta olin silti hämmentynyt siitä, miten nopeasti kehoni alkoi sopeutua tilanteeseen. Olo oli epätodellinen ja tuntui väärältäkin: mieleni oli vasta alkanut surra Kaislan kuolemaa, mutta kehoni alkoi jo palautua raskautta edeltäneeseen tilaan. Parin viikon kuluttua maha oli litteähkö, jälkivuoto vähäistä ja pikkuhiljaa umpeutuva sektioarpi oli ainoa jälki siitä, että mahassa oli koskaan ollut ketään. Myös elämäni näytti päällisin puolin siltä kuin meillä ei olisi ikinä pitänyt mitään vauvaa ollakaan - toki äitiysvapaata lukuun ottamatta. Kaislan tavaratkin oli pakattu kaappeihin ja kellariin, eikä asunnossamme enää ollut kovin paljon merkkejä hänestä. Unohtaminen pelotti minua. Vaikka ajattelin Kaislaa jatkuvasti, minun oli välillä vaikeaa muistaa, miltä hän näytti! Tässä vaiheessa aloin katsella sairaalassa otettuja kuvia, lukea vertaiskokemuksia ja muutenkin aktiivisesti etsiä asioita, jotka palauttaisivat hänen kanssaan vietetyt lyhyet hetket mieleeni.