Lohdulliset mielikuvat (Linnea)

Mukavaa sunnuntaita! Viikko on kulunut joutuisasti, enimmäkseen mökkeillen. Nikon isän ideoima Kaislan pihlaja saatiin istutettua tiistaina, kun kelit olivat lämmenneet. Keskiviikoksi palasimme kaupunkiin jälkitarkastukseen, joka oli juuri sitä mitä kaipasimmekin: hyviä kohtaamisia sairaalan empaattisen henkilökunnan kanssa ja viimeiset tiedonmurut vahvistuksena sille, ettemme me, eikä kukaan muukaan olisi voinut käytettävissä olevien tietojen perusteella ennakoida tai estää Kaislan kuolemaa. Olen myös toipunut fyysisesti hyvin ja sain jopa luvan juosta! Näiden hyvien kuulumisten jälkeen päivän aiheeseen, eli lohdullisiin mielikuviin:

Kaislan kuoleman suremisessa on hengellisiä ulottuvuuksia ihan jo siksi, että minusta on liian kivuliasta ajatella, ettei häntä enää olisi olemassa lainkaan, missään muodossa. En ollut fyysisen toipumiseni vuoksi mukana Nikon rituaaleissa, joista hän kertoo omissa teksteissään. Minusta on kuitenkin oikein ja lohdullista, että hän teki nämä rakkauden teot heti tuoreeltaan, ikään kuin meidän molempien puolesta. Minulle on myös tärkeää tuntea, että Kaisla on onnellinen jossain muualla. Tässä auttaa uni, jonka näin muutama päivä hänen kuolemansa jälkeen:

Unessa Kaisla on noin 5-vuotias ja riukumaisen hoikka sellaisella tavalla kuin tuon ikäiset voivat olla. On lämmin loppukeväinen päivä (juuri sellainen, jollaisia Etelä-Suomessa on viime aikoina ollut). Alkuillan aurinko paistaa lempeästi koivikon laidalle. Puusta roikkuu keinu, jonka vieressä leikkii ryhmä lapsia. Katselen heitä yläviistosta, puiden latvustosta, ja kuuntelen iloisena helisevää naurua. Kaisla seisoo ryhmän keskellä. Hänen hiuksistaan on tullut punavaaleat, hieman punaisemmat kuin hänen syntyessään, ja ne ovat palmikoilla. Päällään hänellä on vaalea, vihertävä mekko. Muut lapset kuuntelevat häntä mielenkiinnolla – hän on sellainen keijukaismaisen eläväinen hahmo, joka voi olla kujeilevankin kekseliäs ja joka keksii parhaat leikit.

En ole nähnyt Kaislasta unta toiste, mutta tämä unikuva riittää. Näen sen lahjana, merkkinä siitä, että ehkä hänellä on kaikki hyvin. Ajatus tuonpuoleisesta sotii iloisesti maailmankatsomustani vastaan, mutta tämä ei haittaa! Kun myöhemmin tutustuin surusisareeni, mieleni loihti toisen lohdullisen mielikuvan. Se vain tuli jostain valveilla ollessani - ja jäi taloksi.

Mielikuvassa olen sammaleisesta mäntymetsästä, jota kesäisen loppupäivän aurinko valaisee viistosti. Ylhäältä runkojen välistä kaikuu helisevää naurua. Kaisla ja surusisareni lapsi siellä leikkivät yhdessä, ihan lähellä. Tietävät, että metsässä on muitakin, mutta tahtovat pysyä piilossa.

Tämä mielikuva on muodostunut minulle lähes yhtä tärkeäksi kuin näkemäni uni. Sekä uni että mielikuva saivat minut tuntemaan, että Kaisla on lähellä, aivan nurkan takana. Vaikkei tätä menetystä kenellekään muulle soisi, niin minua lohduttaa kuvitella, että jossain on metsä, jossa kaikki liian varhain kuolleet lapset leikkivät onnellisina keskenään. Ehkä he ajattelevat meitä eläviä toisinaan, hieman samaan tapaan kuin me elävät ajattelemme kuolleita, ja tulevat tervehtimään meitä rajalle. Voi myös olla, että he ovat niin keskittyneitä leikkeihinsä, etteivät useimmiten edes muista ajatella meitä. Missä Kaisla onkaan, haluan uskoa, että hän nauttii olostaan irrallaan meidän huolistamme ja surustamme. Totuutta en voi tietää, mutta ei sillä ole tämänhetkisen elämäni kannalta merkitystäkään. Vaalin parhaani mukaan näitä mielikuvia, sillä ne tuovat lohtua.