Elämän merkkejä (Linnea)

Varoituksena, että tässä tulee vaihteeksi vähän rempseämpi kirjoitus. Kuten kuvasta näkyy, olemme tässä välissä myös viettäneet vappua.

Vaikka lapsemme kuoli, me elämme edelleen. Elämän jatkuminen on minusta lohdullista, mutta myös ristiriitaista, koska se ei kuitenkaan jatku Kaislan osalta. Oma elämänhaluni on kuitenkin säilynyt - hyvin pienenä kipinänä, mutta kuitenkin. En esimerkiksi ole missään vaiheessa toivonut, että olisin voinut kuolla Kaislan kanssa/hänen sijaansa. Olenko sitten itsekäs, pragmaattinen (koska emmehän me saaneet valita) vai vaan elämänjanoinen? Joka tapauksessa minulle oli jo heti Kaislan kuoleman jälkeen heräämöstä poistuessamme selvää, että selviäisimme tästä (ylikäytetty ilmaisu!*). ”Selviäisimme” siis merkityksessä ”voimme joskus olla vielä onnellisia tästä kamaluudesta huolimatta”. Lapsensa kuolemastahan nyt ei taida voida, eikä tarvitsekaan, ”selvitä” siten, että palaisi ihan ennalleen ja unohtaisi koko asian. Vaikka ajattelinkin järkitasolla näin loogisesti (papukaijamerkki, kiitos!), tunnetasolla olin yhtä mössöä ja käytin kaiken liikenevän energiani itkemiseen.

Kolme sairaalassa viettämäämme vuorokautta olivat siis sumuisia ja itkuntäyteisiä. Tästä huolimatta ensimmäinen konkreettinen merkki elämän jatkumisesta tuli jo toisena päivänä Kaislan kuoleman jälkeen. Kontekstina: sektion jälkeisestä kivusta suuri osa johtuu suolistoon kertyneestä ilmasta. Leikkaus tuottaa ilmaa kudosten väleihin sekä haittaa suoliston toimintaa ja siihen sitten päälle kipulääkkeet, jotka voivat pahentaa tilannetta. Kätilö yritti kyllä huolehtia minusta ja kyseli ”onko ilmaa tullut?”. Vastasin, että “juu, on”. Luulin, että kaasut tihkuvat jotenkin epämääräisesti sieltä leikkaushaavan läpi – juu eivät tihku, kun ovat suolen sisällä! Tämä kuvaa hyvin, millaisessa pöllyssä ajatukseni olivat. Ilma jatkoi möyrimistään vatsassa sellaisella voimalla, että liike näkyi vatsanpeitteiden läpi kuin vauvan jalka. Ah, ironiaa. Sattuikin peevelisti.

Kun kaasu oli pyörinyt vatsassani kaksi vuorokautta, aloin olla varsin tuskissani. Nikokin oli minusta huolissaan, kun en saanut nukuttua kivuiltani. Samalla olimme edelleen aivan surun murtamia ja lähinnä itkimme vierekkäisissä sairaalasängyissämme, toisiamme lohduttaen. Erään itkuepisodin aikana sitten tunsin sen: kaasua tuloillaan! Syvä suru on omiaan vähentämään itsetietoisuutta, eikä tämä muutenkaan ollut sievistelyn paikka. Annoin siis pitkän ja mojovan töräyksen tulla. Sekunneissa itkumme muuttui hysteeriseksi nauruksi - olimme molemmat niin helpottuneita, kun tuskani vähenisivät. Olihan se myös ihan absurdia itkeä lohduttomasti ja samalla piereskellä. En olisi uskonut nauravani niin pian Kaislan kuoleman jälkeen, enkä ainakaan näin lapselliselle asialle. Maailma kuitenkin jatkoi pyörimistään ja suoli toimintaansa, vaikka suru olikin liittynyt seuralaiseksi.

* Mainio perkaus ”surusta selviytymisen” käsitteen ongelmallisuudesta tässä suuresti ihailemani Lauran blogitekstissä