Surun rituaalit - osa 2 (Niko)

Ensimmäinen päivä Kaislan syntymän jälkeen oli kulunut kuin sumussa. Monet vastasyntyneen vanhemmat kertovat juuri väsymyksen täyttämistä, mutta kuitenkin onnellisista ensimmäisistä päivistä pikkuisen kanssa. Me emme olleet onnellisia, ainoastaan väsyneitä. Tästä huolimatta en oikein koskaan ole osannut vain maata paikallani tekemättä mitään. Jos minut jätettäisiin yksin metsään kirveen kanssa, alkaisin luultavasti kaataa puita ja rakentaa metsään hirsimökkiä paremman tekemisen puutteessa. Toiminta on minulle myös tapa järjestellä ajatuksiani. Niinpä aloin järjestellä hautajaisiin liittyviä asioita toisena sairaalassa viettämänämme päivänä. Sairaalahuoneessa ei ollut paljoakaan tekemistä oleilun ja suremisen ohella, joten aloin lukemaan hautauslakia. Tulin nopeasti siihen tulokseen, että kiihtyvästä pandemiatilanteesta johtuen tuhkaus olisi varmaankin ainoa tapa, jolla pikku Kaislalle saataisiin järjestettyä sellainen muistotilaisuus, jonne pääsisivät kaikki halukkaat. Tuhkia saa säilyttää vaikka kotonaan jopa vuoden ajan ennen niiden lopullista sirottelua viimeiseen lepopaikkaan. Meille kerrottiin, että sairaalapastori pääsisi käymään alkuviikosta, jolloin saataisiin tietoa erilaisista vaihtoehdoista Kaislan siunaus- ja hautajaistilaisuuteen liittyen.

Päivän mittaan olimme koettaneet torkuskella, mutta sen keskeytti milloin ruokatarjoilu, milloin hoitohenkilökunnan vierailut ja tarkastukset. Ilta alkoi taas hämärtyä ja harmittelin, ettei meillä ollut edes kynttilää ikkunalaudalle sytytettäväksi. Eipä sillä, sellaisia ei olisi saanut sairaalassa sytytelläkään, mutta jotenkin asia vaivasi mieltä. Olin aikeissa kirjoittaa edellispäivän ajatuksiani toimistosta pyytämilleni paperiarkeille, kun repun pohjalta kyniä etsiessäni käteeni sattui pieni nyssäkkä. Olin löytänyt mökkireissulta reppuun unohtuneen sytykepussini, jossa oli jopa tuikkukynttilä! Siitä se ajatus sitten lähti.

Käsityöt ja käsillä tekeminen ovat olleet minulle tärkeitä pienestä pitäen. Käsillä tekeminen on kuin vuoropuhelua omien ajatusten ja visioiden kanssa; ajatus saa muodon, joka taas jalostaa tutkiskeltuna ja kosketeltuna ajatusta. En usko että suomen kielen sana “käsittää” on alkanut tarkoittaa tajuamista sattumalta. Niinpä selvittääkseni ajatuksiani, ryhdyin toimeen. Tuikkukynttilä ja tulentekovälineet minulta siis löytyi. Koska kynttilää ei voinut sytyttää sisällä, olisi se vietävä ulos. Ulkona kävi kevyt tuuli, joten kynttilä tarvitsisi jonkinlaisen lyhdyn suojaksi. Eilisten pikanuudeleiden kuppi oli vielä sairaalapöydällä ja pahvit ratkottuani löysin sisältä läpinäkyvää kertakäyttömukia muistuttavan muovikupin. Se saattaisi toimia tuulensuojana, mutta se pitäisi suojata kuumalta kynttilältä ja sulaneelta steariinilta. Arvelin, että nuudeleiden foliokansi voisi ajaa asiansa tässä tarkoituksessa. Kun vielä löysin huoneesta hieman haavateippiä ja huomasin minulle annetun kopiopaperin toimivan lyhdyn läpikuultavana varjostimena, minulla oli kaikki tarvittava.

Lähdin taas kävelylle sairaalan ulkopuolelle tarvikkeineni. Vaelsin läheisen museopihan läpi, istuuduin pihapiirissä olevan retkipöydän ääreen ja soitin veljelleni (hän oli edellisenä päivänä mennyt vanhempieni luo evakkoon opiskelijakämppänsä putkiremontin tieltä). Hänen kanssaan keskustellen askartelin tarvikkeista lyhtyä hämärtyvässä illassa. Kopiopaperi oli sattumalta juuri sopivan levyinen, jotta se sopi holkiksi mukin ympärille. Näin sen saisi liu'utettua paikalleen ja kynttilän sytyttäminen olisi helpompaa. Paikaksi valitsin viereisen kukkapenkin, siihen ei kenenkään tarvitsisi talloa ja lyhty saisi palaa rauhassa aamuun. Keskustelin veljeni kanssa vanhempieni voinnista ja siitä, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia kotona käsiteltiin. Olin huolissani vanhempieni jaksamisesta, mutta minua lohdutti se, että veljeni oli heidän tukenaan. Kukkapenkin peittävää lumikinosta sormilla sulattaen kirjoitin pienen muistokirjoituksen hankeen. Sytytin kynttilän, lähetin siitä kuvan veljelleni, joka alkoi itkemään, sanoen asian konkretisoituneen hänelle vasta nyt. Vaihdoimme vielä muutaman sanan, lopetimme puhelun ja hiljennyin ajattelemaan.

Miksipä kynttilöitä yleensä sytytellään? Kuten aikaisemmin ohimennen mainitsin, tällainen tapa meillä oli ollut kotona. Isovanhempia ja muita pois menneitä muisteltiin juuri ikkunalle asetetulla kynttilällä. Niin luterilaisessa kuin ortodoksisessakin ajattelutavassa kynttilä symboloi taivasta kohti nousevaa rukousta. Joissain vanhan kansan rituaaleissa sytytettiin tuohus, lyhty tai valkea, jotta poismenneen läheisen ehkä harhaileva, eksynyt sielu tunnistaisi valon ja pystyisi sen avulla suunnistamaan määränpäähänsä. Omalta osaltani toiminta taisi olla osa surutyötä ja ajatus siitä, että pystyi tekemään edes jotain lapsensa hyväksi, tai ainakin häntä muistaen, helpotti ahdistusta. Suru oli kuitenkin kovasti läsnä. Seisoin yksin pihalla lyhtyä katsellen ja itkin.