Töihin paluu (Linnea)

Tässä lopulta pitkään lupailtu kirjoitus töihin paluusta! Tekstiä oli selvästi tavanomaista hanakalampaa työstää, kaiketi koska töihin paluu ei ollut mitenkään ristiriidatonta. Lisäksi Kaislan kuolemasta on nyt kulunut kuusi kuukautta, mikä oli minulle yksi etappi, jota jostain syystä odotin. Nyt olemme jaksaneet tähän saakka ja horisontti on edelleen tyhjä - ei nyt varsinaisesti ankea; arki on välillä mukavaakin, mutta tulevaisuudessa ei ole juuri odotettavaa. Olisimme halunneet lähteä kuukaudeksi ulkomaille, tehdä sellaisen matkan, joka ei pienen lapsen vanhemmilta oikein onnistu: ajaa Yhdysvaltojen halki tai matkustaa Transsiperian junarataa pitkin Vladivostokiin ja sieltä Japaniin. Kumpikaan suunnitelmista ei edelleenkään ole mahdollinen, mikä harmittaa. Olisimme todella tarvinneet matkaa. Toivottavasti keväällä!

Taustaksi töihin paluuseen liittyen: Olen aika käytännöllinen ihminen ja tottunut pitämään tietyt pyörät pyörimässä, vaikka vointini ei olisikaan kovin hyvä. Minulla on myös tapana ideoida tulevaisuutta aika pitkälle. Raskausaikana kehittelin suunnitelmahimmelin Kaislan kotihoidosta vanhempainvapaiden jälkeen: Yhdistämällä osa-aikatyötä, lomapäiviä, joustavia työaikoja ja isovanhempien apua olisimme luultavasti voineet hoitaa Kaislaa kotona puolitoistavuotiaaksi ja silti käydä molemmat töissä. Tätä taustaa vasten ei kenties ole ihme, että toisena päivänä Kaislan kuoleman jälkeen aloin itkumaratonien väleissä ihmetellä, että mihinkäs minä tulisin käyttämään päiväni, kun elämäni tarkoitus ei olisikaan vauvan hoito. Selvitin, että saisin olla äitiysvapaalla saman ajan kuin muutenkin, eli noin 3 kk Kaislan kuoleman jälkeen, mutta vanhempainvapaaseen en olisi oikeutettu. Näin ollen töihinpaluu oli ilmeisin vaihtoehto - ei nyt erityisen innostava ajatus, mutta ei nyt mahdotonkaan. Olin kohtalaisen varma, että jossain kohtaa tarvitsisin arkeeni muutakin sisältöä kuin suremisen. Siinä sairaalasängyssä maatessani valmistauduin siis töihinpaluuseen sen verran, että ilmoitin pomolleni, että tytär kuoli ja olisinkin palaamassa äitiysvapaaltani jo toukokuun lopussa. Kirjoitin myös viestiin, että asiasta saisi kertoa töissä vapaasti, sillä se on niin suuri, että tulisi joka tapauksessa väkisinkin ilmi.

Jälkikäteen olin ihan tyytyväinen, että sovin töihin paluustani ajoissa. Teki ihan hyvää, että suremiseen muodostui yksi etappi lisää ja ehtivät töissäkin valmistautua muutokseen. Jos olisin myöhemmin kokenut, etten olisikaan jaksanut palata töihin, olisin toki mennyt lääkärille ja vaatinut sairaslomaa. Olin kuitenkin toukokuun lopussa riittävän työkykyinen. Osatyökykyinen ja rikkinäinen, mutta vaihtoehtona olisi ollut sairaslomalla olo. Oikeastaan siis kaikki mitä jaksaisin tehdä töissä olisi kotiin päin työnantajalle! Töissäkin taidettiin olla tätä mieltä, sillä painetta olla huipputehokas ei ollut. Paluuta helpotti myös, että työhöni ei liity pieniä lapsia, eikä se muutenkaan ole sosiaalisesti kuormittavaa.

Ensimmäiseen työpäivääni varustauduin pukemalla voimamekkoni, joka tuo mieleeni Kaislan, sekä laittamalla kaulaani hänen kuvallaan varustetun medaljongin. Teetin myös pöydälle laitettavan pienen valokuvan Kaislasta. Astuin sisään työpaikkani ovesta ihan kuten ennenkin. Tervehdin vahtimestaria ja leimasin sisään, kuten ennenkin. Kävelin työpisteelleni ja tervehdin matkalla kollegoitani, ihan kuten ennenkin. Pomoni otti minut vastaan ja istuimme kahvihuoneeseen. Hän tarjosi minulle erityiskahviaan, jota laittaa omalla kahvilaitteellaan. Näin ei ollut tapahtunut ennen. Tästä työpäivä lähti käyntiin.

Varsinaiset työt alkoivat alusta asti sujua melko hyvin ja sain jopa melko nopeasti jonkinasteisia onnistumisen kokemuksia. Kollegani olivat ilahtuneita paluustani, vaikka surivatkin olosuhteita. Koin olevani tarpeellinen. Sähköpostilaatikossani odotti kuitenkin kivulias yllätys: En nyt puhu siitä, että lukemattomia viestejä oli 430 kpl, vaan maaliskuisesta viestiketjusta, josta ilmeni, että eräs kollega oli saanut tyttären vain muutaman viikon Kaislan syntymän jälkeen. En ollut tiennyt, että heillä odotettiin lasta! Sähköpostiviestissä kerättiin lahjaa tälle toiselle tytölle. Vaikka kyseessä on mukava kollega, niin viestien lukeminen sai kateuden nostamaan päätään. Kontrasti oli voimakas: melkein samaan aikaan kun meidän vauvalle lähetettiin hautajaiskukkia, toista varten hankittiin lelu.

Pomoni oli noudattanut toivettani ja välittänyt tiedon Kaislan kuolemasta kollegoilleni, joten minun ei tarvinnut selittää asiaa kellekään, eikä kohdata tuoreita järkytysreaktiota. Halusin myös, että minuun suhtauduttaisiin mahdollisimman normaalisti. Ensimmäisenä työpäivänäni niin minä kuin työkaveritkin yritimme kuitenkin olla liiankin normaaleja: juttelimme ihan leppoisasti, mutta höpötin vähän liiankin pirteänä läpi parikin ensikohtaamista, minkä vuoksi työkaverit eivät saaneet tilaisuutta sanoa osanottojaan ääneen. Jälkikäteen tajusin, että asioista puhuminen heti alkuun olisi varmaan ollut helpointa kaikille. Nyt kävi niin, että teeskentelimme lähes koko ensimmäisen työpäiväni ajan normaaliutta ja yritimme jättää huomiotta seurassamme olevan valtavan mustan surun elefantin. Tilanne laukesi vasta loppuiltapäivästä, kun minun ja kahden tiimiläiseni seuraan liittynyt kollega sanoi oikeat sanat, tyyliin ”on kuitenkin kivaa, että olet palannut”. Silloin osasin lopulta kertoa, että ennemmin olisin kuitenkin jossain muualla ja itkin kunnon itkut. Uusi ensimmäinen tämäkin: itkeminen julkisesti työpaikalla. Sain kuitenkin kuulla, että kollegat ovat olleet järkyttyneitä ja kyselleet tiimiläisiltäni, miten voin. Oli lopulta tärkeää, että tämä sanottiin ääneen.

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsinkin, yliosallistuva ystäväni tiedusteli heti ensimmäisen työpäivän iltana, miten päivä oli mennyt. Tulin aika vihaiseksi tästä kyselystä ja olen pohtinut paljon, että miksi? Toki kysely tuntui kuormittavalta raskaan päivän jälkeen, mutta olihan se aika viaton. Olisikin aika laiskaa kuvitella, että viha olisi johtunut vain ystäväni toiminnasta. Ehkä olin (ja olen varmaan vieläkin) vihainen siitä, että jouduin toukokuussa kävelemään työpaikkani ovista sisään tekemään töitä sen sijaan että olisin tullut vaunujen kanssa esittelemään vauvaa. Olin luullut, että töihin palatessani pöydälläni olisi uusia projekteja, mutta eipä olekaan - ehdin vielä jatkaa samojen vanhojen parissa. Töihin paluu oli vahvasti kontrastissa sen kanssa, millaiseksi olin arkeni ajatellut ja arjen näennäinen normaalius muistutti minua jatkuvasti Kaislan poissaolosta. Epäreilua kaikkinensa.

Ensimmäinen työviikko vaati siis melkoista sopeutumista, mikä oli raskasta. En ollut kyllä muuta odottanutkaan. Töissäkäynti kuitenkin keveni pikku hiljaa. Ensimmäisen päivän virheiden jälkeen ymmärsin olla peittämättä hiljaisia hetkiä, minkä ansiosta ihmiset saivat rauhassa etsiä sanoja, joilla ilmaista välittämisensä. Välillä se vaati aikansa. Olen oppinut itsekin puhumaan Kaislasta, vaikka kollegat eivät aihetta avaisikaan. Muutaman päivän jälkeen töissäolo ei myöskään enää ollut akuutti muistutus sylin tyhjyydestä ja toinen työviikko oli jo helpompi. Kaksi viikko töihin paluun jälkeen vastaan tuli kuitenkin yllättävä kuoppa: Maanantaiaamuna herättyäni suru alkoi vyöryä päälle ja töihin meneminen tuntui yht´äkkiä aivan täysin mahdottomalta. Otin yhteyttä pomooni ja kerroin, että töihin tuleminen tuntuu tänään ylivoimaiselta. Hän vastasi, että voin ilman muuta olla sairaslomalla ja toivotti voimia. Hyvä pomo.

Sohvalla surkeana vietetyn yhden sairaslomapäivän jälkeen menin taas töihin, sillä se ei enää tuntunut ylivoimaiselta. Olin kuitenkin tavanomaista itkuisempi vielä parin päivän ajan. Kenties surun kuoppa johtui Kaislan tuhkien laskun ja muistotilaisuuden lähestymisestä - ne oli sovittu seuraavalle lauantaille. On surun kuoppia tullut tämän jälkeenkin, muttei aivan yhtä pahoja. Suruni korostui vielä, kun jälkimmäisenä näistä surkeista päivistä tarjottiin ristiäiskahvit jo mainitsemani kollegan tyttären kunniaksi. Yksi kastetaan seurakunnan jäseneksi, toinen haudataan. En halunnut pilata ristiäiskahveja surullani, joten harkitsin, olisinko vain istunut työhuoneessamme, kun muut kahvittelevat. Päätin kuitenkin osallistua, sillä ei minun suruni johdu siitä, että muiden lapset saavat elää, vaan siitä, että minun lapseni on kuollut. Kaislalle ei koskaan pidetä ristiäisiä, mutta ei muistutus tästä lisää suruani, vaan ainoastaan tuo pintaan surun, joka on jo olemassa. Kyllä minä lopulta olen iloinen siitä, että edes joku vauva saa elää ja juhlin tätä uutta elämää mielelläni. Tarjolla oli sitä paitsi kakkua.

Ristiäiskahveille osallistuminen osoittautui hyväksi päätökseksi: Olin sen verran surkeana, että se näkyi päällepäin, joten päädyin kertomaan kollegalle, että olen kyllä iloinen hänen puolestaan, mutta nyt on vaan huono päivä. Kollega vastasi olevansa todella pahoillaan Kaislan kuolemasta, minkä jälkeen meillä oli upea keskustelu. Jäimme kahvihuoneeseen muiden poistuttua ja minulle selvisi, että kukaan töissä ei ollut tiennyt kollegan puolison raskaudesta, koska he eivät olleet uskaltaneet kertoa siitä. Kollega itse on pähkinä (eli hänen vanhempi sisaruksensa on kuollut ennen hänen syntymäänsä), minkä lisäksi hänen suvustaan/lähipiiristään on kuollut kaksi muutakin vauvaa. Tämä kohtaaminen sai aiemmin syntyneen kateuden rippeet häviämään. Tunsin, että suruni nähtiin ja sitä ymmärrettiin.

Kohtaaminen kahvihuoneessa oli hyvä, suorastaan voimaannuttava. Tapaamiset työterveyspsykologin kanssa sen sijaan olivat niin surkeita, että se melkein naurattaa. Varasin psykologille ajan ajatellen, että minulle voisi tehdä hyvää välillä keskustella surustani, jottei se patoudu. Psykologi kuitenkin halusi väkisin käydä läpi töissä jaksamiseni tekijät ja ”haastaa” mielipiteeni, vaikka yritin sanoa, että työskentelyni puitteet ovat tässä tilanteessa erinomaiset ja olen tullut paikalle keskustelemaan surustani. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen pohdin, että ehkä tämä rasti ruutuun -luettelo on nyt on käyty läpi. Sovin toisen tapaamisen; varmaankin pääsisin silloin puhumaan surustani. Sama ristikuulustelu työni kuormittavuustekijöistä kuitenkin jatkui. Kokeilin (lähes väkisin) puhua surustani – että minun on edelleen vaikeaa ymmärtää, että ainoat asiat, jotka minulla on jäljellä tyttärestäni, ovat pieni hiustupsu ja pari valokuvaa. Psykologi kuunteli hetken vaivaantuneena ja vaihtoi aihetta. Hän alkoi luonnoida minulle surun luonteesta: se kulkee kuulemma aaltoina! Tämän jälkeen psykologi tiedusteli, olenko harkinnut lukevani vertaisten tekstejä netistä. Näistä neuvoista olisi ehkä voinut olla hyötyä aivan välittömästi Kaislan kuoleman jälkeen, mutta tässä kohtaa lähinnä ihmettelin, miksi psykologi kokee tarvetta valistaa minua itsestäänselvyyksillä. Epäonnistuneen tapaamisen kruunasi kymmenisen minuuttia kestänyt väittely siitä, kannattaako minun yrittää tulla ajoissa töihin edes joskus  – ja tämä siis niin, että psykologin mielestä kyseinen tavoite oli järjetön. Olin kuulemma liian vaativa itselleni ja työpaikkamme säännöt ovat vanhanaikaiset, kun aamuliukuma loppuu yhdeksään. En nyt itsekään pidä ajoissa tulemista tilanteeseen nähden kovin merkittävänä ja pomonikin totesi, että ehkä tässä nyt on isompiakin asioita. Tämä ei siltikään tee tavoitteesta huonoa. Päätin etsiä toisen psykologin.

Työterveyspsykologista ei siis ollut apua. Onneksi lähes kaikki työkaverini osasivat hyväksyä ja kohdata suruni häntä taitavammin. Tavallinen työnteko yhdistettynä sallivaan ilmapiiriin onkin auttanut minua sopeutumaan tähän uuteen, mutta vanhan kaltaiseen arkeen. Töissäkäynti on normaalia ja normaali tuo turvallisuutta. Etenkin alussa minua häiritsi ajatus, että joku kuvittelisi minun palaavan töistä kotiin kolmikuisen vauvan luo, joten kerroin Kaislan kuolemasta niille yhteistyökumppaneille, jotka tiesivät raskaudesta. Myös Kaislasta puhuminen on edelleen helpottunut. Pari viikkoa sitten heitin jopa (ainakin omasta mielestäni) kevyen kommentin hänen kuolemaansa liittyen: kollega tiedusteli kaikilta kuulumisia näin kesän jälkeen ja minä sitten vastasin, että ”Perusarkea, ei ihmeempää. Lapsi on edelleen kuollut, mutta olosuhteisiin nähden menee ihan kohtuullisesti. Aika hyvin olen sopeutunut elämään asian kanssa”. Kommenttia seurannut tilanne oli yllättävänkin luonteva, tästä pisteet läsnäolijoille. Juttelen myös ihan mielelläni pienten lasten vanhempien kanssa heidän arjestaan ja kuuntelen kertomuksia mielenkiinnolla, ilman surun vyöryä. Vanhemmuus on nykyään asia, joka koskettaa myös minua, vaikkakin aivan eri tavalla kuin olin odottanut.

Nyt töihin paluusta on kulunut jo runsaat kolme kuukautta. Jaksan tehdä töitä monissa suhteissa kuten ennenkin, mutta täysin "normaaliin" palaamisessa voikin sitten kestää. Ero näkyy pienissä asioissa: Olen aiempaa hajamielisempi, enkä edelleenkään jaksa monina aamuina toimia riittävän ripeästi, jotta tulisin ajoissa töihin. Stressaannun helpommin ja palaudun töistä aiempaa heikommin. Etätöitä en mielelläni tee, sillä puurtaminen yksin kotona on aiempaa vaikeampaa. Toisaalta tiedän olevani osatyökykyinen, joten seuraan jaksamistani aiempaa tarkemmin ja olen tarkka kahvitaukojen suhteen. Ehkä tämän ansiosta minulla on ollut aika paljon hyviä työpäiviä, jolloin töissä on mukavaa olla ja työt etenevät hyvin. Samalla prioriteetit ovat muuttuneet: kyllä minä edelleen välitän työstäni ja haluan tehdä sen kunnolla, kehittää itseäni sekä edetä urallani. Työni ei kuitenkaan kiinnosta minua enempää kuin ne ~40 tuntia viikossa. Jäljelle jäävänä aikana haluan keskittyä muuhun.