Kuolleiden lasten muistopäivä (Linnea)

Viime sunnuntaina mökillä käydessämme katselimme Kaislan odotuskesänä istutettua tammea, joka kuoli. ”Tavallaan kuvaavaa”, pohti Niko surullisena. Ymmärsin: lapsi kuoli ja puukin kuoli. Puun ympärille kylvetyt kukansiemenet olivat kuitenkin itäneet. 

Jyrkät kontrastit elämän ja kuoleman välillä ovat osa arkipäiväämme. Näin oli myös torstaina, joka oli kuolleiden lasten muistopäivä, mutta lisäksi erään lähisukulaiseni syntymäpäivä (joka kyllä lojui kipeänä kotona, ehkä ei niin valtava kontrasti tällä kertaa). Olisin itse asiassa saattanut unohtanut koko muistopäivän, ellen olisi saanut muistamisviestejä kahdelta ystävältäni. Päivässä ei siis ollut suurempaa tunnelatausta, mutta olen silti ilahtunut, että meille kuolleita lapsia sureville on oma päivämme. Jonain tulevana vuonna tämä voi olla tärkeää. 

Muisteluviestit lähettäneet ystävät ovat kumpikin erityisiä sikäli, että he ovat etäystäviä ja Kaislan ikäisten vauvojen äitejä. Molempien kanssa olen päätynyt kirjoittelemaan helmikuiset 2021 -ryhmän kautta. Etäystäviä he ovat edelleen, koska ensin korona, sitten surua ja sittemmin emme vain ole saaneet aikaiseksi tavata – kummankaan kanssa! Toinen heistä lähetti minulle kuolleiden lasten muistopäivän viestissään kuvan metsästä, jossa leikki lapsena. Kuvaukseni Kaislasta leikkimässä metsässä (tekstissä Lohdulliset mielikuvat) toivat hänelle kuulemma paikan mieleen. On siis olemassa tällaisiakin ihmisiä: sellaisia, jotka jaksavat muistaa surevaa äitiä kauniilla viestillä kuolleiden lasten muistopäivänä, vaikka hoitavat itse puolivuotiasta vauvaa, eivätkä ole koskaan tätä äitiä kasvotusten tavanneet.

Kuolleiden lasten muistopäivä oli myös poikkeuksellinen, koska se sattui olemaan työpaikkamme työhyvinvointipäivä. Tähän keskityin lähinnä aamulla: tulemaan ajoissa, jotta ehtisin hengennostatustyöpajaan (etänä). Onnistuin tässä aika hyvin ja viis työpsykologin mielipiteestä, ajoissa tuleminen on oikein hyvä tavoite! Mielelläni aloitan aamun onnistumisella. Iltapäivällä ohjelmassa oli kaupunkikierros, jonka sivutuotteena pääsin pitkästä aikaa tapaamaan myös niitä työkavereita, jotka ovat pysytelleet etätöissä kotona. Tämä oli energisoivaa. Eräs kollega on loppuvaiheessa raskaana ja jää pian äitiysvapaalle. Tiesinkin tämän jo, sillä sijaiseni jatkaa hänen sijaisenaan, mutta huomasin silti katseeni kääntyvän mahaa kohti. Ehkä vähän alan ymmärtää isäni puolisoa, joka joulukuussa sanoi mahaani kauniiksi. Itse en pitänyt raskausmahaani kauniina tai rumana, vaan olin sitä mieltä, että on aivan sama, miltä raskaana oleva keho näyttää, kun naisella on vähän tärkeämpääkin tekemistä kuin näyttää nätiltä. Nyt tuo maha kuitenkin veti katsetta puoleensa ja herätti lämpimiä ajatuksia. Ehkä isän puoliso tarkoittikin vähän abstraktimpaa kauneutta.

Ajattelin mennä juttelemaan kollegalle ja kysellä miten odotus on sujunut. Yllättäen huomasin kuitenkin olevani täynnä surua. Muistin vahvasti ne viimeiset viikot, jolloin mahani oli suuri ja tunsin Kaislan potkut. En ole tainnut nähdä ”uutta” raskausvatsaa tutulla sitten Kaislan kuoleman! Yläkerran naapuria ei lasketa, koska hänen raskautensa oli minulla tiedossa vielä itsekin odottaessani. Ilmeni, että loppuvaiheen pyöreä raskausvatsa muistuttaa minua Kaislasta enemmän kuin lastenvaunut ja pikkuvauvat! Ei tämä oikeastaan ole huono asia, mielellänihän minä muistelen tytärtäni. Samalla kuitenkin muistan suruni, että maha-aika oli kaikki aika, jonka sain viettää yhdessä Kaislan kanssa, kun hän vielä eli. Kehon muisto potkuista on tärkeä asia. Muuten siis ihan kivaa, mutta sureminen ei ole kovin helppoa keskellä työhyvinvointipäivää, opastetun kaupunkikävelyn aikana. Vaikka olenkin puhunut surustani töissä, niin se on kuitenkin sen verran yksityistä, etten koe luontevaksi ottaa kunnolla tilaa itkulle julkisella paikalla, ihmisten keskellä. Näin ollen suru pakeni ennen aikojaan ja melankolisuus jäi. Kävi myös lopulta niin, että kierros päättyi, enkä saanut tilaisuutta käydä juttelemassa kollegalle. Toivottavasti hän ei huomannut tunnekirjoani ja luule, että hänen raskautensa tekisi minut surulliseksi.

Töissä on ylipäätään aika raskasta nyt. Iso projekti pitäisi saada kasaan ensi viikolla ja jatkuvasti löytyy uusia ongelmia. Ehkä tästäkin syystä olin rättiväsynyt, kun raahauduin kotiin kuolleiden lasten tyhy-päivän päätteeksi. Oli siinä varmaan myös surua: usein en tiedä, olenko surullinen vaiko vaan väsynyt. Illalla poltimme Nikon kanssa kynttilää olohuoneessa.

P.s. Yhdysvaltojen rajat muuten aukeavat marraskuussa. Matkasuunnitelmien teko on käynnistynyt.