Pois liitävä haikara

Olen viime kuukausina lukenut melko monia synnytyskertomuksia ja katsonut synnytysvideoita. Tämä on muistuttanut minua mielikuvasta, joka saa minut edelleen lähes poikkeuksetta kyyneliin. Synnytyksen kohokohtana voidaan pitää syntymän hetkeä. Äiti ponnistaa ja vauva kohtaa maailman ensi kertaa. Vauva vetää ensimmäisen kerran henkeä, parkaisee (tai ainakin ynisee) ja hänet annetaan äitinsä rinnalle. Tämä lienee yleisin mielikuva hyvin sujuneen synnytyksen kulusta, vaikka todellisuudessa synnytyksiä tietysti on monen näköisiä. Me emme kumpikaan nähneet Kaislan syntymän hetkeä - en minä, koska olin nukutettuna, eikä Niko, koska isää ei hätäsektiossa päästetä leikkaussaliin. Jos olisin saanut valita, olisin kyllä halunnut kokea hänen syntymänsä. Ehkä olisin nähnyt siinä kauneutta. Kaislassa ainakin näin vain kauneuden vielä puolisentoista tuntia myöhemminkin, kun sain hänet syliini. En minä keskittynyt kuolemaan, vaan tutkimaan, millaisen pienen ihmeen olimme Nikon kanssa saaneet, vaikka ...

Hei jälleen! Olen ehkä hetkellisesti tyhjentänyt Kaislaa koskevan ajatuslaarini - tai ei se tyhjä ole, mutta monet ajatukset alkavat myös olla suuntautuneita tulevaan. Lienee siis aika kertoa, että odotan Kaislan pikkusisarusta. Hänen pitäisi olla sylissämme toukokuun loppuun mennessä - tällä kertaa toivon mukaan elävänä. En oikeastaan osaa sanoa, miksi olen viivyttänyt kertomista näin pitkälle. Alun perin olin ajatellut kirjoitella aiheesta jo tammikuun alussa. Silloin kuitenkin tuntui, että tämän blogin pääasiallinen aihe, eli elämä Kaislan kuoleman jälkeen, kaipasi vielä huomiota. Matkamme Yhdysvaltoihin taisi kuitenkin tehdä tehtävänsä eräänlaisena vedenjakajana, sillä reissun ja Kaislan vuosipäivän jälkeen huomioni on ruvennut yhä enemmän kääntymään kuopuksen suuntaan. Jatkossa blogikirjoituksissa tulee siis seikkailemaan Kaislan lisäksi pähkinä, eli kuolleen lapsen pikkusisarus. Pähkinäkuulumisten lukeminen saattaa tuottaa tuskaa joillekin blogin lukijoille. Uskon kuitenkin, että...

Tästä blogista on ehkä välillä saattanut saada sellaisen kuvan, että minä ihan itte (erittäin monen läheisen tuella) olen opetellut elämään suruni kanssa. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä olen saanut sekä vertaistukea että ammattiapua. Ensinnäkin olen suunnilleen 25-vuotiaana käynyt useamman vuoden verran terapiassa lievän/keskivaikean masennuksen vuoksi. Mainitsen tämän, sillä terapian ansiosta minulla oli valmiiksi aika hyvät työkalut käsitellä tunteitani. Minulle oli esimerkiksi yllättävänkin selvää, millä tavalla haluaisin suruani käsitellä: Olin kohtalaisen varma, että minulle ei olisi hyötyä mennä juttelemaan surustani ”lämpimikseni” edes ammattilaisen kanssa. Toisaalta halusin ehdottomasti saada tukihenkilön Käpy ry:ltä heti, kun minulle (sairaalassa) yhdistyksestä kerrottiin.  Käpy ry:n kautta löytyi minulle vertaistukihenkilön, mutta siinä kesti jokunen viikko. Näin ollen minulle ensimmäinen vertaistuen muoto olivat verkkoryhmät. Ei varmaan mennyt viikkoakaan Kaislan kuo...

Olemme jälleen palanneet Suomen kamaralle ja ai että se loma tuli tarpeeseen! Nyt on siis hyvä palata surun pariin uudistunein voimin. No ei vaan - oikeasti kyllä sytytimme Kaislalle kynttilän jok´ikisessä kirkossa, jossa kävimme, eli ei se suru ollut kaukana lomallakaan. Tavallaan tuntui jopa, että Kaisla oli mukana matkallamme. Emme varmaan olisi lähteneet tällaiselle isolle 5 viikon roadtripmatkalle epävarmassa pandemiatilanteessa, jos häntä ei olisi ollut. Emme etenkään, kun useampi lähisukulainen yritti ylipuhua ja varoitella meitä perumaan matkamme (en muuten suosittele vastaavassa tilanteessa – varoittelu lietsoi muutenkin vahvoja pelkoja, mikä kuormitti tarpeettomasti ja oli aivan hyödytöntä, koska olimme jo päätöksemme tehneet). Tämä oli kuitenkin meille pitkään aikaan ainoa mahdollinen tilaisuus lähteä ja ainakin minun lähtöhaluuni vaikutti tunne, että olimme matkan velkaa Kaislalle, että meidän pitäisi yrittää elää hänenkin edestään. Roadtripissä olikin jonkinlaisia modern...