Ei itkua, vain hiljaisuus (Linnea) #Kaisla

Olen viime kuukausina lukenut melko monia synnytyskertomuksia ja katsonut synnytysvideoita. Tämä on muistuttanut minua mielikuvasta, joka saa minut edelleen lähes poikkeuksetta kyyneliin.

Synnytyksen kohokohtana voidaan pitää syntymän hetkeä. Äiti ponnistaa ja vauva kohtaa maailman ensi kertaa. Vauva vetää ensimmäisen kerran henkeä, parkaisee (tai ainakin ynisee) ja hänet annetaan äitinsä rinnalle. Tämä lienee yleisin mielikuva hyvin sujuneen synnytyksen kulusta, vaikka todellisuudessa synnytyksiä tietysti on monen näköisiä.

Me emme kumpikaan nähneet Kaislan syntymän hetkeä - en minä, koska olin nukutettuna, eikä Niko, koska isää ei hätäsektiossa päästetä leikkaussaliin. Jos olisin saanut valita, olisin kyllä halunnut kokea hänen syntymänsä. Ehkä olisin nähnyt siinä kauneutta. Kaislassa ainakin näin vain kauneuden vielä puolisentoista tuntia myöhemminkin, kun sain hänet syliini. En minä keskittynyt kuolemaan, vaan tutkimaan, millaisen pienen ihmeen olimme Nikon kanssa saaneet, vaikka hän joutuikin heti luotamme lähtemään. En myöskään tullut jälkikäteen pyytäneeksi meitä hoitanutta henkilökuntaa kertomaan, millainen Kaislan syntymän hetki oli. Näin ollen teidän tapahtumien kulun vain melko suuripiirteisesti, lääketieteen näkökulmasta. Kaisla syntyi kuitenkin apagar-pisteillä 0/0/0, eli hänen sydämensä ei lyönyt ja hän oli veltto, ei hengittänyt, oli väriltään kalpea, eikä reagoinut käsittelyyn. Hän oli siis aivan hiljaa.

Ajatus hiljaisuudesta Kaislan syntymän hetkellä tekee minut äärimmäisen surulliseksi. Alkavan elämän merkkien sijaan nähtävissä olivatkin ensimmäiset kuoleman merkit. Kuvittelen tuolle hetkelle leikkaussalissa pysähtyneisyyden, täydellisen hiljaisuuden hetken. Pienen odottavan hiljaisuuden - koska parkaisu tulee? - ja sen jälkeen hieman pidemmän, synkemmän hiljaisuuden, kun kaikki tajuavat, ettei parkaisua ole tulossa ehkä koskaan. Oikeasti tällaista pysähtyneisyyttä ei varmaankaan ollut, vaan ilmapiirinä lienee ollut rauhallinen tehokkuus, kun osa henkilökunnasta keskittyi elvyttämään Kaislaa ja osa kursimaan minun mahaani kokoon.

Kokemus (tai ajatus) hiljaisuudesta on varmaankin tuttu monille muille vauvansa menettäneille. Kuvittelen sen olevan keskiössä etenkin heillä, jotka synnyttävät kohtuun kuolleen lapsensa. Voin myös olla väärässä. Hiljaisuus kuitenkin rikkoutuu. Kun vauva kuolee, aikuiset itkevät. Meitä hiljaisuus oli kuitenkin vastassa sairaalasta kotiin palatessamme. Se on läsnä nytkin, myöhään illalla, ollessani yksin kotona ja kuunnellessani jääkaapin hurinaa.