Vertaistukea ja EMDR-traumaterapiaa (Linnea)

Tästä blogista on ehkä välillä saattanut saada sellaisen kuvan, että minä ihan itte (erittäin monen läheisen tuella) olen opetellut elämään suruni kanssa. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä olen saanut sekä vertaistukea että ammattiapua. Ensinnäkin olen suunnilleen 25-vuotiaana käynyt useamman vuoden verran terapiassa lievän/keskivaikean masennuksen vuoksi. Mainitsen tämän, sillä terapian ansiosta minulla oli valmiiksi aika hyvät työkalut käsitellä tunteitani. Minulle oli esimerkiksi yllättävänkin selvää, millä tavalla haluaisin suruani käsitellä: Olin kohtalaisen varma, että minulle ei olisi hyötyä mennä juttelemaan surustani ”lämpimikseni” edes ammattilaisen kanssa. Toisaalta halusin ehdottomasti saada tukihenkilön Käpy ry:ltä heti, kun minulle (sairaalassa) yhdistyksestä kerrottiin. 


Käpy ry:n kautta löytyi minulle vertaistukihenkilön, mutta siinä kesti jokunen viikko. Näin ollen minulle ensimmäinen vertaistuen muoto olivat verkkoryhmät. Ei varmaan mennyt viikkoakaan Kaislan kuoleman jälkeen, kun olin liittynyt kaikkiin mahdollisiin Facebookin vertaisryhmiin. Luin myös Käpy ry:n sivulta löytyvät vertaiskertomukset. Surun varhaisten aaltojen keskellä oli lohduttavaa, etten ollut yksin. Vertaistukiryhmän kautta löysin myös
surusisareni, jonka tapasin ensimmäistä kertaa, kun Kaislan kuolemasta oli kulunut runsas kuukausi. Muistelen vieläkin lämmöllä, miten keventävältä tuntui jutella ihmisen kanssa, joka ymmärsi selittämättä, että monet kuolleeseen vauvaan liittyvät muistot olivat kauniita ja kalliita, eivät yksinomaan surullisia. Pidämme edelleen yhteyttä.

Myös Käpy:n vertaistukihenkilön kanssa kävi tuuri: meillä ”kolahti”, sillä tapamme surra – ja suhtautua elämään – olivat samankaltaiset. Tukisuhde kesti nelisen kuukautta, minkä aikana soitimme runsaat puoli tusinaa puhelua. Tämä oli minulle riittävää. Viestittelemme edelleen harvakseltaan tukihenkilöni kanssa WhatsAppissa. Ehkä joskus vielä tapaamme, jos hän tulee Helsinkiin. Vertaistukihenkilöstä oli apua etenkin tiettyjen tulevaan vanhemmuuteen liittyvien alkuvaiheen katastrofiajatusten torjumisessa: kuukautta-paria Kaislan kuoleman jälkeen olin ajoittain varma, että kohtuni repeäisi tai jotain muuta menisi pieleen, emmekä enää saisi toista lasta – tai emme ainakaan toista yhtä täydellistä. Katastrofiajatukset tulivat, vaikka tiesin, että ne eivät perustu faktoihin. Koska vertaistukihenkilölläkin oli hätäsektio taustalla, hänen kanssaan puhumisesta oli paljon apua: tässä on ihminen, joka on toipunut samankaltaisesta kokemuksesta ja saanut pähkinävauvan. Toivoa on.


Vertaistuen lisäksi minulle oli paljon hyötyä traumaterapiasta. Olen sikäli onnekas, että lähipiiristäni löytyy traumapsykologi, joka tarjoutui pian Kaislan kuoleman jälkeen hakemaan minulle apua, jos näin tahtoisin. Kuukautta myöhemmin tartuin tarjoukseen. Suru oli tässä kohtaa hieman asettunut ja tajusin synnytykseen liittyvien kokemusteni olevan tunnevyyhti, joka kaipasi purkamista. Olin myös nähnyt hyvin väkivaltaisia painajaisia, jotka jatkuivat viikon parin verran. Varmaankin liittyi perusturvallisuuden tunteen heikkenemiseen. Olisin ehkä voinut (mutkien kautta) päästä traumaterapiaan julkistakin reittiä, mutta se olisi varmasti tapahtunut hitaammin, enkä tiedä, olisivatko voimavarani riittäneet. Nyt riitti, että lähetin pari sähköpostia.


Terapia, johon läheiseni minut ohjasi, oli EMDR- eli silmänliiketerapiaa. Täytyy tunnustaa, etten ollut vakuuttunut, että traumaattisen muiston käsittely voisi oikeasti olla tehokasta terapiassa, joka (yksinkertaistaen) perustuu silmien liikuttamiseen tietyssä rytmissä. EMDR on kuitenkin tutkitusti toimivaa ja menin terapiaan avoimin mielin. Terapeutti oli erinomainen; minulle sopivin, jolla olen koskaan käynyt. Ensimmäinen trauman käsittelykerta sen sijaan oli aivan hirveä. Terapeutti ohjasi minut ajattelemaan pahimpia hetkiä synnytyksessä samalla kun seurasin edestakaisin liikkuvaa valoa. Välillä pidettiin taukoa ja terapeutti kyseli, mitä ajatuksia nousi. Sinänsä terapiaistunto tuntui turvalliselta, mutta se oli erittäin raskas. Itkin lähes koko tunnin ajan, podin päänsärkyä koko loppupäivän ja olin väsynyt vielä seuraavanakin päivänä. Seuraava terapiaistunto olikin sitten yllätys toiseen suuntaan: edellisen istunnon raskaat muistot eivät tuntuneet juuri miltään. Terapia oli herkistänyt ne pois, mitään muuta selitystä en keksi. Työskentelyä jatkettiin vielä tämän jälkeen ja muistoihin pyrittiin mm. kiinnittämään positiivinen assosiaatio. Kartoitus- ja lopetuskäynteineen Kaislan kuolemaan johtaneen synnytyksen käsittely vei 4-5 terapiakertaa. Paketille tuli hintaa n. 700 e (omasta pussista). Kallista, mutta tehokasta. Itse asiassa EMDR:ää pidetäänkin niin rajuna, että sitä ei suositella raskaana oleville. En nyt sano, että EMDR olisi kaikille ihan yhtä toimivaa, mutta minulle hyöty oli huomattava. Lähipiirini psykologin sanoin ”surua ei voi hoitaa, mutta järkytyksen voi”.


Terapia ja vertaistukihenkilö olivat siis tukenani lähinnä viime kevään aikana. Loppukesästä yritin käydä juttelemassa työterveyspsykologilla, mutta
kuten olen kirjoittanut, kokemus oli surkea. Onneksi terapian tarve ei ollut iso. Loppuvuodesta kävin vielä jokusen kerran Helsingin matalan kynnyksen mielenterveyspalveluissa (Mieppi) juttelemassa – en kuitenkaan enää pelkästään surusta, vaan yleisestikin kuormittavan elämäntilanteen käsittelemisestä. Tänä vuonna en ole enää käsitellyt suruani terapiassa, mutta olen mielestäni saanut tarpeeksi tukea eri suunnilta, jotta voin elää pääni ja suruni kanssa verrattain tasapainoista elämää (toistaiseksi). Lopulta siis aika maltillinen määrä ammattiapua, mutta juuri oikeissa kohdissa. Apua kannattaa pyytää ja ottaa vastaan!

Kommentit

  1. Näin sivukommenttina, mulle on tehty EMDR:ää raskaanakin, toki silloin ei tietty niitä rankimpia juttuja. Ensimmäinen traumaterapeuttini ei tehnyt sitä olleenkaan raskaana ollessani minulle. Sitten toinen traumaterapeutti yli 20v kokemuksella on tehnyt EMDR:ää minulle vaikka olen raskaana. Mutta silloin tehdään enemmän turvapaikkaa ja kehon kuuntelua. Niiden hirveiden traumojen työstäminen jää sitten taas raskauden jälkeiseen aikaan (odotan nyt toista pähkinää).

    Hyvä, että koit EMDR:n hyödylliseksi ja sait sitä noinkin pian. Itse pääsin traumaterapiaan vasta reilu vuosi lapsemme kuoleman jälkeen ja olisi varmasti ollut helpompaa, jos olisin saanut oikeanlaista apua nopeammin.

    VastaaPoista
  2. Ilahduttavaa saada kommentti pitkästä aikaa. Kiitos!

    Uutta tietoa, että kevytmuotoinen EMDR on mahdollista myös raskauden aikana. Olen tosiaan ollut hyvin kiitollinen, että pääsin sopivanlaiseen hoitoon juuri oikeaan aikaan. Valtava etuoikeus. Nyt ykköspähkinän synnytyksen lähestyessä ja raskaiden muistojen aktivoituessa olen hyvin kiitollinen, että suuri osa traumasta on herkistetty pois (on sitä toki jäljelläkin). Olemme jopa harkitsemassa samaan synnytyssairaalaan palaamista, vaikka meillä luultavasti on mahdollisuus valita myös toisin.

    Suotuisaa kakkospähkinän odotusta!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Terveisiä? Kysymyksiä? Sepä mukavaa!