Siipien havinaa (Linnea) #pähkinä

Hei jälleen!

Olen ehkä hetkellisesti tyhjentänyt Kaislaa koskevan ajatuslaarini - tai ei se tyhjä ole, mutta monet ajatukset alkavat myös olla suuntautuneita tulevaan. Lienee siis aika kertoa, että odotan Kaislan pikkusisarusta. Hänen pitäisi olla sylissämme toukokuun loppuun mennessä - tällä kertaa toivon mukaan elävänä.


En oikeastaan osaa sanoa, miksi olen viivyttänyt kertomista näin pitkälle. Alun perin olin ajatellut kirjoitella aiheesta jo tammikuun alussa. Silloin kuitenkin tuntui, että tämän blogin pääasiallinen aihe, eli elämä Kaislan kuoleman jälkeen, kaipasi vielä huomiota. Matkamme Yhdysvaltoihin taisi kuitenkin tehdä tehtävänsä eräänlaisena vedenjakajana, sillä reissun ja Kaislan vuosipäivän jälkeen huomioni on ruvennut yhä enemmän kääntymään kuopuksen suuntaan. Jatkossa blogikirjoituksissa tulee siis seikkailemaan Kaislan lisäksi pähkinä, eli kuolleen lapsen pikkusisarus.

Pähkinäkuulumisten lukeminen saattaa tuottaa tuskaa joillekin blogin lukijoille. Uskon kuitenkin, että Kaislan ”omia” tekstejäkin syntyy vielä, sillä surusta tulee aina silloin tällöin löytymään uusia tasoja. Näin ollen käytämme jatkossa tunnisteita #Kaisla (tekstit, joissa käsitellään lähinnä suremista, ei niinkään pähkinää) ja #pähkinä. Suru ja Kaisla ovat toki aina mukana arjessamme tavalla tai toisella, eli eivät #pähkinä-tekstitkään kauas aiheesta mene. Tunnusomainen optimismi saattaa kuitenkin olla pähkinäteksteissä entistä vahvempaa.

Olemme Nikon kanssa onnekkaita epäonnestamme huolimatta. Onnekkaita, koska pikkusisaruksen odotus alkoi heti, kun se sektion jälkeen oli mahdollista. Olen Kaislan kuoleman myötä tullut entistä tietoisemmaksi siitä, miten suuri lahja lapsi on - myös se lapsi, jota emme saaneet pitää. En nyt sano, että olisimme olleet onnesta soikeina kuluneena syksynä, jolloin oli kovin apea ja epävarma olo. Ei pähkinävauvakaan ole laastari, joka ratkaisisi kaikki ongelmat tai poistaisi surun. Syksyllä oli vaan liikaa kaikenlaista kuormaa, emmekä tainneet ennen rakenneultraan oikein uskoa, että meille olisi oikeasti tulossa kuopus. Nyt tilanne on onneksi parempi ja olemme alkaneet uskaltaa luottaa tulevaan (edes vähän).


Tämä raskaus on muistuttanut paljon Kaislan odotuksesta, joka oli lopulta ainoa aika, jonka hänen kanssaan saimme. Kiinassa ja Japanissa on kuulemma perinteisesti ajateltu, että lapsi on syntyessään yksivuotias. En tiedä, mistä ne ylimääräiset 3 kk tulevat, mutta joka tapauksessa Kaisla ehti olla kanssamme yhdeksän kuukautta. Tärkeämpää aikaa, kuin silloin tiesimme. Nyt Mötkylän (pähkinän työnimi) kanssa koemme raskausajan aiempaa merkityksellisempänä. Mötkylä on täällä kanssamme joka päivä, vaikka hän ei vielä kovin paljon mistään mitään ymmärräkään. Kosketukseen ja ääneen hän kuitenkin tuntuu jo reagoivan! Juttelemme hänelle päivittäin ja se tuo paljon iloa.

Vaikka kirjoitan raskaudesta vasta nyt, en ole lopulta jättänyt paljoakaan kertomatta blogissa. Yhden blogitekstin jätin julkaisematta. Lisäksi jätin mainitsematta, että ensimmäinen askel Yhdysvaltojen matkaa suunnitellessamme oli selvittää, mistä saisi matkavakuutuksen, joka kattaisi synnytyksen ja sekä minun että syntymättömän lapsen hoidon. Mielessäni oli kaksi skenaariota:

    A)    Lapsi syntyy matkalla erittäin ennenaikaisena ja luultavasti kuolee.
    B)    Lapsi syntyy matkalla erittäin ennenaikaisena ja luultavasti kuolee. Lisäksi jäämme noin puoli miljoonaa euroa velkaa sairaalahoidosta.

Mieluiten en tietenkään valitsisi kumpaakaan skenaariota, mutta jos kuitenkin olisi pakko, valitsisin A:n. Tällaista katastrofiajattelua en luultavasti olisi harrastanut ennen Kaislan kuolemaa ja onhan tällaisessa (surku)hupaisakin puolensa. #deathbabymamastuff ja niin poispäin. Sopivia vakuutuksia oli yllättäen aika heikosti tarjolla: IF:llä tai LähiTapiolalla ei ollut sopivaa vakuutusta valikoimassaan lainkaan. Siis ei mihinkään hintaan. OP:lta sitten löysin matkavakuutuksen, joka kattoi minun osuuteni ja jota saattoi laajentaa (edullisella) syntymättömän lapsen matkavakuutuksella. Vakuutus siis saatiin hankittua – ja onneksi kumpikaan näistä skenaarioista ei toteutunut, vaan vauva kasvaa edelleen vatsassa. Tämähän kyllä olikin se todennäköisin vaihtoehto.

Noin yleisesti ottaen olen pärjännyt odotukseen sisältyvän pelon kanssa yllättävän hyvin. Tai en ole sitä edes tiedostanut kuin parissa tilanteessa. Viime viikolla pelko kuitenkin iski päälle, kenties parin huonon uutisen siivittämänä. Olin töissä ja Mötkylä potki iloisesti mahassa, mutta olin aivan varma, että kohta hän kuolee. Kuolihan Kaislakin, vaikka oli vain hetkeä aiemmin aivan kunnossa. Ahdistus ja paniikki vyöryivät päälle ja ymmärsin, mitä tarkoittaa tukihenkilöni käyttämä ilmaisu ”pelätä niin, että hampaat tippuu suusta”. Kävin lounaalla ja odottelin, josko olo menisi ohi. Ei mennyt. Lopulta otin sairaslomaa ja lähdin Naistenklinikan päivystykseen tarkistettavaksi. Suhtautuivat onneksi hyvin, tutkivat kaiken mahdollisen ja totesivat, että kaikki on erinomaisesti. Sain myös ultrakuvan, jossa näkyi pieni jalka varpaineen! Olo oli hatara vielä seuraavan päivän ajan, mutta on sen jälkeen palannut verrattain normaaliksi. Siellä se pelko kuitenkin edelleen on, pohjalla. Kyllähän kaikki vanhemmat varmaan pelkäävät, että lapselle kävisi jotain. Asiaa on kuitenkin vaikeampaa olla ajattelematta tai suhtautua siihen rationaalisesti, kun näin on jo kerran tapahtunut. Ihmeellistä, että selvisin näinkin pitkälle ilman isompaa paniikkia. Onneksi tässä tilanteessa on saatavilla tukea myös yhteiskunnalta.

Kommentit