Pois liitävä haikara

Olemme näemmä saapuneet ruuhkavuosien keskelle. Vuosi sitten, Kaislan vuosipäivän tienoilla, palasin äitiysvapaalta töihin ja Niko jäi pähkinän kanssa kotiin. Aika kulkee nyt vauhdilla, vaikka miten yritän pysähtyä hetkeen ja tallettaa muistoja. Aili-pähkinän vauvavuosi päättyi kuin varkain ja kaksivuotispäiväkin lähestyy. Lisäksi saimme tammikuussa toisen pähkinän, tällä kertaa pojan. Kaislan kuolemasta tuli kuluneeksi kolme vuotta jo viikko ennen tämän tekstin kirjoitamista ja kaksi viikkoa lisää meni julkaisemiseen. Kuolleen lapsen vanhemmuutta ei tule tämän hetkisessä täydessä arjessa ajateltua kovin paljon. Toki varasimme Kaislan synnyin- ja kuolinpäivän vapaaksi, mutta hautavierailua lukuun ottamatta se kului melko arkisten asioiden parissa. Surua nousi oli sen sijaan noussut runsaasti pintaan tammikuussa, jolloin pähkinäpoikamme syntyi. Kaikki oli tuttua jo Kaislan ajoilta ja samalla aivan erilaista. Valmistautuminen, ajomatkat, sairalassa olo, tutut tavarat,... Synn

Pahoittelut pitkästä hiljaisuudesta! On ehkä todettava, että en juuri nyt ole kykeneväinen noudattamaan minkäänlaista aikataulua blogin päivittämisen suhteen. Blogia ei kuitenkaan ole lopetettu, sillä itse olisin Kaislan kuoleman jälkeisinä kuukausina mielelläni lukenut myös, millaisena elämä jatkuu, kun suru ei ole enää aivan tuoretta. Oma kirjoittamisen tarpeeni häviää kuitenkin usein muille tarpeille (kodinhoito, laskut, uni,...), joten tekstejä tulee jaksamisen mukaan. Esim. Pähkinän odotus -sarja on kuitenkin yhä tulossa, sillä se on jo vuoden ajan ollut editointia vaille julkaisuvalmis. Pyhäinpäivä oli jälleen tänä vuonna merkityksellinen - ehkä enemmän kuitenkin sen lähestyminen kuin itse päivä. Suru on viimeisen kuukauden ajan käynyt tavallista useammin, ehkä muutaman kerran viikossa. Visiitit ovat useimmiten olleet häivähdyksiä - tunne on siis syvä, mutta vaikka annan sen tulla ja "asetun suruun", havaitsen jo minuutin-parin kuluttua alkaneeni ajatella jo

Nyt on kulunut jo kaksi vuotta siitä talvisesta lauantaiaamusta, jolloin Kaisla kuoli. ”Merkkipäivien” odottelusta on tullut rutiini. Vuoden kiertoa rytmittävät sopivasti äitienpäivä, pyhäinpäivä ja Kaislan syntymäpäivä. Merkkipäivän lähestyessä tienoilla odottelen surun vierailua varuillani. Minkälaista se on tällä kertaa? Olenko hauras ja itkuinen, kuin ohutta lasia, valmis särkymään pienimmästäkin hipaisusta? Vai tuleeko päivästä tavanomainen, ainoastaan muistelun sävyttämä? Surusta on tainnut tulla ystäväni. Välillä sen seura on raskasta, mutta kun suren, tunnen väkevästi, että olen elossa ja rakastan. Surun vierailut eivät enää pelota minua, enkä pelkää meneväni rikki koska tahansa. Menetyksen haava on toki tallella, mutta k estän jo paljon, enkä väsy niin helposti. Tämä tunne on voimistunut paljon etenkin ensimmäiseen surun vuoteen verrattuna. Alan vasta nyt hahmottaa, miten paljon energiaa suru vei aluksi taustalla, silloinkin, kun ei tiennyt surevansa. Kieltäydyn sanomasta, e

Ristiriitojen päivä jälleen, joten en osaa päättää, onko tämä teksti nyt #Kaisla vai #pähkinä. Enimmäkseen kyllä #Kaisla. Päivällä olimme liikkeellä Itäkeskuksessa ja opin sitomaan Ailin kantoliinalla selkään taas vähän paremmin. Illalla menimme hautausmaalle viemään Kaislalle kynttilän. Mutta mitä löysimmekään hautausmaalta! Vaaleanpunaisen kirahvin Kaislan lyhdyn alta! Sinäkö sen sinne pudotit? En olisi edes oivaltanut tätä yhteyttä, ellei äitini olisi maininnut asiasta. Kirahvi on kuin jatkoa viime vuoden punaiselle pallolle . Olisipa mukavaa, jos näin todella olisi. Ajatella, jos maailmojen välinen esirippu raottuisi kerran vuodessa ja saisimme terveisiä Kaislalta (tällä kertaa Ailille?). Oikeasti kirahvi lienee kuitenkin tuotu jollekulle toiselle kuolleelle lapselle ja se on vaan laskettu hämäävän lähelle Kaislan lyhtyä. En siis ottanut kirahvia kotiin. Sen sijaan istun uuden talomme keittiön lattialla ja itken ikävääni. Arkemme on mukavaa, kenties jopa onnellista, sil

Nyt alkaa hieman erilainen blogikirjoitusten sarja, jossa jaan päiväkirjamaisia pohdintoja Ailin odotusajalta kolmannes kerrallaan. Suuri osa kirjoituksista on tehty tuoreeltaan, mutta olen myös täydennellyt niitä jälkikäteen esim. WhatsApp-viestien perusteella - ja lopuksi editoinut kevyesti. Olen myös lisäillyt linkkejä kutakin aihetta sivuaviin blogikirjoituksiin. Pahoittelut ajoittaisista päällekkäisyyksistä! Raskautta yrittäville lukijoille eräänlaisena varoituksena, että meillä kävi tuuri, sillä Ailin raskaus alkoi ensiyrittämällä. Näin ollen vk0 on jopa hieman alle 6 kk Kaislan syntymän jälkeen ja vk2 aika tasan puolen vuoden kohdalla, jolloin olimme siis (aikaisintaan) saaneet lääkäreiltä luvan yrittää seuraavaa raskautta. Olen varsin tietoinen, että pähkinän odotus lähtee eri ihmisillä hyvin erilaisista lähtökohdista. Tämä tarina on tässä joukossa valoisammasta päästä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tällaiset kepeämmätkin surun polut ansaitsevat tulla kuvatuiksi. ”Kepeäm

Pahoittelut (jälleen kerran) hiljaisuudesta blogin päivittämisessä! Syy on kuitenkin positiivinen: vauva-arki on onnellisuudessaan niin intensiivistä, että surulle ei jää tilaa. Surun vähäisyys tuskin on pysyvä asiantila, eikä tätä varmaan tapahdu kaikille menetystaustaisille, mutta minulle näin kävi. Parina viime kuukautena olen siis surrut hämmentävän vähän. Itse asiassa olen kohtalaisen varma, että se päivä, jolloin en ajattele Kaislaa kertaakaan, on tullut ja mennyt. Kirjoituksessa ” Kiinni pitäminen, irti päästäminen ” pohdin, että näin saattaisi tapahtua ”vuosien päästä”, ei siis todellakaan näin pian. Ihmismieli yllättää. Tämä ei (tietenkään) tarkoita, etteikö surua olisi ollut. Erityisesti pähkinän ensimmäinen elinkuukausi oli melkoinen sekoitus surun ja onnen kyyneliä. Vieraat ihmiset kaupungilla ottivat kontaktia ja kyselivät lapsesta. Vastasin aina kysyttäessä, että hän on toinen lapsemme. Lähes aina jäi kuitenkin sanomatta, että ensimmäinen kuoli - ei siksi, että olisin väl

Minun toivenimeni mahdolliselle tyttärelle on vuosia ollut Ilona. Kuultuani, että Kaisla on tyttö, aloin heti ajatella, että hänestä voisi tulla Ilona. En silti lukinnut nimivalintaa, sillä emmehän vielä tienneet, tuntuisiko nimi hänelle sopivalta. Pian Nikon kerrottua minulle Kaislan kuolleen, totesin surkeana, että ”Ilona, nyt se nimi meni sitten siinä” (kaikenlaista sitä ajatteleekin shokissa, kun lapsi on kuollut). Niko oli kuitenkin ehtinyt jo harkita asiaa ja vastasi, että ”ei, hän on pieni ja siro ja näyttää enemmän Kaislalta”. Kun näin Kaislan, olin samaa mieltä. Muistan olleeni epämääräisen helpottunut siitä, että Ilona-nimen voisi antaa vielä joskus tulevaisuudessa. Se loi toivoa. Suhteeni Ilona-nimeen on kuitenkin ollut sen jälkeen hankala. Tänään oivalsin lopulta, mistä on kyse: Vastasyntynyt, kuollut Kaisla näytti (onneksi) rauhalliselta, eteerisen kauniilta ja hänellä oli kaislan väriset hiukset. Paljon muuta emme hänestä tiedäkään. Ehkä elävällä Kaislalla olisi ollut Ilo

Pähkinä on nyt täällä. Synnytys sujui hyvin ja olemme hyvinvoivia. Aion vielä kertoa hänen odotuksestaan & synnytyksestä ja siihen valmistautumisesta, mutta toistaiseksi kaikki uuden opettelu ja (ajoittain epätoivoiset) nukkumisyritykset vievät aikaa. Palaamme siis asiaan luultavasti elokuussa, aikaisintaan heinäkuun aikana.

Hiljaisuus On joku todennut kerran, Olemme kuin ääni, kuin sointu. Meidät luodaan oleviksi, kuuluviksi. Tanssimme toistemme kanssa musiikkia luoden, pian hiljentyen ja haipuen pois, Hiljaisuuteen.   Kun sinut näin ensi kerran, oli päivä kuulas, liikkumaton. Hiuksillasi laskevan auringon kulta. Olivat kasvosi tutut ja uudet, mutta huulillasi hiljaisuus. Lumi leijailee hiljaa puiden tummille oksille. Sytytän kynttilän muiden joukkoon. On yössä vain liekkien leikki, hiutaleiden kuiske ja hiljaisuus.