Kolmas pyhäinpäivä ja kolmannet hautajaiset #Kaisla

Pahoittelut pitkästä hiljaisuudesta! On ehkä todettava, että en juuri nyt ole kykeneväinen noudattamaan minkäänlaista aikataulua blogin päivittämisen suhteen. Blogia ei kuitenkaan ole lopetettu, sillä itse olisin Kaislan kuoleman jälkeisinä kuukausina mielelläni lukenut myös, millaisena elämä jatkuu, kun suru ei ole enää aivan tuoretta. Oma kirjoittamisen tarpeeni häviää kuitenkin usein muille tarpeille (kodinhoito, laskut, uni,...), joten tekstejä tulee jaksamisen mukaan. Esim. Pähkinän odotus -sarja on kuitenkin yhä tulossa, sillä se on jo vuoden ajan ollut editointia vaille julkaisuvalmis.

Pyhäinpäivä oli jälleen tänä vuonna merkityksellinen - ehkä enemmän kuitenkin sen lähestyminen kuin itse päivä. Suru on viimeisen kuukauden ajan käynyt tavallista useammin, ehkä muutaman kerran viikossa. Visiitit ovat useimmiten olleet häivähdyksiä - tunne on siis syvä, mutta vaikka annan sen tulla ja "asetun suruun", havaitsen jo minuutin-parin kuluttua alkaneeni ajatella jotain muuta.

Itse pyhäinpäivän olin varannut suremiselle, eli ei ollut muuta ohjelmaa kuin hautavisiitti ja tämän blogitekstin teko. Päivä ei mennyt ihan, kuten ajattelin: Niko on metsästämässä, joten olen yksin kotona pähkinän kanssa. Lisäksi olen varsin väsynyt univelkojen vuoksi. Hautavisiitti meni siis ilman "ekstroja": koppasin taaperon rattaisiin ja vein kynttilän haudalle. Pientä harmitusta aiheutti kuitenkin hautalyhdyn tilanne.

Kuten kerroin edellisessä kirjoituksessa, veimme Kaislan vuosipäivänä vanhan lyhdyn pois korjattavaksi. Äitienpäivän hautakäynnillämme havaitsin järkytyksekseni, että joku oli ripustanut oman lyhtynsä Kaislan tyhjäksi jääneeseen koukkuun. Noin jälkikäteen ajatellen täysin loogista, sillä sehän näytti vapaalta. Minulle tuli tästä kuitenkin kunnon primitiivireaktio ja olin sitä mieltä, että vieras lyhty heti pois Kaislan koukusta. Niko onneksi oli järkevä ja toppuutteli - ei olisi kohtuullista tuhota toisten muistelupaikkaa. Uuteen lyhtyyn oli kiinnitetty kuva pienistä jalanjäljistä ja näytti kaikin puolin siltä, että koukulle oli tarvetta. Rauhoituttuani tajusin, että me ehkä voimme ostaa uuden koukun, jahka nyt edes saisimme lyhdynkin korjattua. Tulipa todistettua, että kuolleeseenkin lapseen voi suhtautua suojelunhaluisesti.

Meillä sitten kestikin lyhtyasian hoitamisessa: Valoisana vuodenaikana sitä ei tarvittu ja korjaus jäi. Iltojen pimetessä Niko sitten päätyi "pikakorjaukseen", eli hankki uuden, samanlaisen lyhdyn koukkuineen. Tästä uudesta lyhdystä meni kuitenkin pian ovi rikki. Meillä on siis nyt kaksi samanlaista, eri tavoin rikkinäistä lyhtyä (eivät ehkä ole kovin laadukkaita). Uudempi kuitenkin ajaa vielä asiansa, eli siellä se kynttilä nyt palaa muistolehdossa. Onneksi haudalle viemämme kranssi sentään on säilynyt hyvänä.

Pyhäinpäivä jäi siis odotusten vastaisesti melko tavanomaiseksi. Kaipauksen henkeä oli kuitenkin ilmassa jo eilen, kun olin kummisetäni hautajaisissa. Nämä olivat kolmannet hautajaiset, joihin osallistuin Kaislan kuoleman jälkeen. Yksikään vainajista ei ollut minulle kovin läheinen, joten joka ikinen kerta on käynyt niin, että oma suruni Kaislasta on vierinyt hautajaistilaisuuden kutsumana paikalle, peittäen alleen suruni haudattavan henkilön osalta. Minulla on tästä "väärän henkilön suremisesta" vähän syyllinen olo, vaikka tiedänkin että ihmiset muutenkin itkevät monesta syystä - niin siis varmaan hautajaisissakin. Joka tapauksessa en pysty nykyään osallistumaan mihinkään hautajaisiin itkemättä.