Kaksi vuotta (Linnea) #Kaisla

Nyt on kulunut jo kaksi vuotta siitä talvisesta lauantaiaamusta, jolloin Kaisla kuoli. ”Merkkipäivien” odottelusta on tullut rutiini. Vuoden kiertoa rytmittävät sopivasti äitienpäivä, pyhäinpäivä ja Kaislan syntymäpäivä. Merkkipäivän lähestyessä tienoilla odottelen surun vierailua varuillani. Minkälaista se on tällä kertaa? Olenko hauras ja itkuinen, kuin ohutta lasia, valmis särkymään pienimmästäkin hipaisusta? Vai tuleeko päivästä tavanomainen, ainoastaan muistelun sävyttämä?

Surusta on tainnut tulla ystäväni. Välillä sen seura on raskasta, mutta kun suren, tunnen väkevästi, että olen elossa ja rakastan. Surun vierailut eivät enää pelota minua, enkä pelkää meneväni rikki koska tahansa. Menetyksen haava on toki tallella, mutta kestän jo paljon, enkä väsy niin helposti. Tämä tunne on voimistunut paljon etenkin ensimmäiseen surun vuoteen verrattuna. Alan vasta nyt hahmottaa, miten paljon energiaa suru vei aluksi taustalla, silloinkin, kun ei tiennyt surevansa. Kieltäydyn sanomasta, että olisin ”päässyt yli” surusta, mutta kyllä tätä voitaneen sanoa toipumiseksi.

Yhdysvaltojen matka ja Kaislan ensimmäinen syntymäpäivä heti sen jälkeen toimivat vedenjakajina, joiden jälkeen aloin vauhdikkaasti siirtyä suruajasta arkeen. Suru ei toki kadonnut mihinkään, mutta se ei enää ollut elämän pääasiallinen sisältö, mitä se näin jälkikäteen ajatellen oli ensimmäisen vuoden ajan ollut. Suruprosessi siis vieri eteenpäin ja olen kiitollinen siitä, että niinkin nopeasti. En pidä surun etenemistä omana ansionani, niin vain kävi. Surun hetkiä toki tulee. Viimeisin syvemmän surun jakso oli marraskuussa, jolloin olin melankolinen ja tavallista itkuisempi muutaman viikon ajan. Suurin osa surun käynneistä on kuitenkin lempeää ikävää, jolloin unenomainen ajatus toisesta todellisuudesta pyrähtää hetkeksi olalle levähtämään - ja jatkaa sen jälkeen matkaansa. Tämä on helpottavaa, sillä suremiselle on huonosti aikaa pientä vauvaa hoitaessa.

Kaksi vuotta. Iisan Amelia-levyllä on sen niminen kappale. Levy sattui ilmestymään Kaislan kuoleman aikoihin ja kuuntelin sitä paljon. Monitulkintainen ”Kaksi vuotta”-kappale voisi kertoa kriisistä toipumisesta ja sopii monilta osin suruunkin. Siinä lauletaan mm. seuraavasti:

...

Kun sanoin, et mä tarviin kaksi vuotta,
se oli huono hetki siinä kohtaa.
En mä tarvi kun vain yhden kuitenkaan.
Yhden vuoden, sit oon ennallaan.

        Vaikken koskaan kokonaan.

En tuu koskaan toipumaan.
Et mä oisin niin ennallaan.

….

Tämä Iisan kappale kolahti lujaa silloin syvän surun keväänä. Osasinko aavistaa, että kappale voisi kertoa juuri oman suruni etenemisestä? Toivoin myös silloin, että saisimme edes kaksi vuotta, jolloin meille ei tapahtuisi lisää suurta pahaa. Epävarmasta maailmantilanteesta ja Nikon työuupumuksesta huolimatta koen, että olemme tämän saaneet. Ihmisiä on kyllä kuollut ja sairastunut, mutta me ja läheisemme olemme säilyneet hengissä ja suhteellisen terveinä – ja ennen kaikkea olemme tietysti saaneet Ailin. Olemme myös syksyllä muuttaneet unelmiemme omakotitaloon. Nyt pelkään tämän onnen särkymistä, sillä todennäköisesti asiat eivät enää kehity juurikaan paremmiksi. Olisiko meillä nyt jaksamista kohdata uusi kriisi? Toivon, ettemme joudu selvittämään.

Kaislan syntymäpäivän vietimme perinteisellä tavalla, eli ilman muuta ohjelmaa kuin hautausmaakäynti. Olemme harmillisesti koko perhe flunssassa, Aili toipumassa, me vanhemmat vielä yskäisiä. Suurin osa päivästä kuluikin lepäillen. Honkanummen lastenlehdossa havaitsimme, että minun toissa pyhäinpäivänä Kaislalle ostamani lyhdyn katto oli ruostunut rikki! Siellä se lyhty siis könötti maahan pudonneena, osin lumeen hautautuneena. Nikoa tämä taisi surettaa, mutta minua se suorastaan ilahdutti: Olin valinnut puisen lyhdyn osittain, koska siinä näkyisivät ajan merkit ja nythän ne todella näkyivät! Lyhdyn räjähtänyt tila symboloi minulle etäisyyttä suruaikaan, jota en ikävöi (silloin oli tosi raskasta). Lisäksi tuntui suorastaan mukavalta, että voisimme tehdä Kaislalle pitkästä aikaa jotain, eli korjata lyhdyn katon. Ehkä lyhtyyn ajan saatossa tulee muitakin korjattuja kohtia. Jos siis tahdot nähdä ajan kulun hautalyhdystä, niin kannattaa ostaa mahdollisimman huonolaatuinen!

Lyhdyn rikkonaisuus ei haitannut suunnitelmiamme, sillä olimme joka tapauksessa aikeissa tehdä Kaislalle lumilyhdyn. Lyhdyn sisälle laitoimme hautakynttilän lisäksi pienen, pinkin possukynttilän. Kynttilä tuntui nyt sopivalta viemiseltä, sillä palaessaan se häviäisi, ikään kuin siirtyisi muualle (Kaislalle?). Ehkä ehdimme vielä tämän talven aikana tehdä jäälyhdynkin.