Pähkinän odotus, 1. kolmannes (Linnea) #pähkinä

Nyt alkaa hieman erilainen blogikirjoitusten sarja, jossa jaan päiväkirjamaisia pohdintoja Ailin odotusajalta kolmannes kerrallaan. Suuri osa kirjoituksista on tehty tuoreeltaan, mutta olen myös täydennellyt niitä jälkikäteen esim. WhatsApp-viestien perusteella - ja lopuksi editoinut kevyesti. Olen myös lisäillyt linkkejä kutakin aihetta sivuaviin blogikirjoituksiin. Pahoittelut ajoittaisista päällekkäisyyksistä!

Raskautta yrittäville lukijoille eräänlaisena varoituksena, että meillä kävi tuuri, sillä Ailin raskaus alkoi ensiyrittämällä. Näin ollen vk0 on jopa hieman alle 6 kk Kaislan syntymän jälkeen ja vk2 aika tasan puolen vuoden kohdalla, jolloin olimme siis (aikaisintaan) saaneet lääkäreiltä luvan yrittää seuraavaa raskautta. Olen varsin tietoinen, että pähkinän odotus lähtee eri ihmisillä hyvin erilaisista lähtökohdista. Tämä tarina on tässä joukossa valoisammasta päästä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tällaiset kepeämmätkin surun polut ansaitsevat tulla kuvatuiksi. ”Kepeämpi” ei toki tarkoita, etteikö olisi ollut raskasta. Näillä saatesanoilla siis vuoden takaisiin tunnelmiin, pähkinäraskauden 1. kolmannekselle! Laskettu aika oli perjantaipäivänä, eli uusi raskausviikko alkaa aina lauantaina.

Vk0: Viimeiset kuukautiset ennen syksyä. Tästä se lähtee.

Vk2: Raskauden yrittämistä. Ei ole rentoa nähnytkään. Tämäntyyppiseltä ehkä tuntuu ihmisistä, jotka ovat yrittäneet puolisen vuotta. Me odotimme puoli vuotta, että saimme edes yrittää. Eri asia, mutta ehkä jotain samaakin?

Vk3: On varmaan aika hyvät todennäköisyydet, että tulen raskaaksi 6 kk sisällä, vaikka ei heti onnistuisikaan. Todennäköisesti ei onnistu heti. Kuukautisten laskettu ajankohta on torstaipäivänä. Teen testin illalla, negatiivinen. Pettymys.

Vk4: Teen uuden testin sunnuntaina. Ehkä ehkä siinä on haalea viiva, mutta tulee vasta testiajan jälkeen. Mahdotonta tulkita. Haen ystävän neuvosta ruokakaupasta liuskoja ja teen uuden testin maanantaiaamuna. On se positiivinen! En kerro Nikolle, koska hänelle on tulossa vaikea päivä töissä, eikä tahdo häiritä hänen keskittymistään. Iltapäivällä työkriisi on ohi, enkä malta. Laitan hänelle viestin.

Vk5: Kamala kiire töissä, energia palautumiseen ei tunnu riittävän, vaikka olen väsynyt iltaisin. Ruokahalu on heikko, enteilisikö pahoinvointia? Alan jo tottua ajatukseen siitä, että olen raskaana, mutta onkohan siellä mahassa mitään? Kroppa tuntuu kovin tavanomaiselta, en huomaa juuri eroa. Tyhy-päivässä kollegan raskausmaha (kuolleiden lasten muistopv).

Vk7: Varhaisultra. Syke näkyi ja raskaus on kohdunsisäinen. Pahoinvointi vieläkin hyvin vähäistä, tässä kohtaa Kaislaa odottaessa lensi laatta päivittäin. Ilmeisesti helpompi raskaus niiltä osin. Loppuviikosta unettomuutta ja pientä stressiä, huonovointisuus alkaa vähän vaivata.

Suunnittelen Yhdysvaltojen reissuamme ja mikä onkaan näkökulma? Vakuutukset! Lapsen arvoa ei toki voi mitata rahassa, mutta postiluukusta kolahtava puolen miljoonan euron lasku ei ole omiaan helpottamaan yhtään minkäänlaista elämäntilannetta. On tässä riskissä kuitenkin myös valoisa puoli: jos lapsi syntyy keskosena Jenkeissä ja selviää hengissä, niin hän saa Yhdysvaltojen kansalaisuuden!

Vk8: “Oletko paksuna?”

Tämä pienessä hiprakassa esitetty tiedustelu oli loukkaavinta, mitä minulta on kysytty sitten Kaislan kuoleman. Olin ollut tuttavani luona päivällisillä muutaman muun naisen kanssa ja jutellut mukavia niistä näistä. Muut vieraat olivat minua vanhempia, joten keskustelu sivusi muun muassa varhaisteini-ikäisten kasvattamista ja musiikkimakua sekä vaihdevuosia. Mukava, mutta myös raskas ilta, sillä väkisinhän sitä ajatteli, että minä en koskaan tule hankkimaan Kaislalle verkkopankkitunnuksia, pääse ihmettelemään hänen ruoanlaittotaitojaan (tai niiden puutetta), tai kuuntele hänen valitsemaansa musiikkia automatkalla.

Kotiin lähtiessäni illan emäntä saattoi minut eteiseen ja tiedusteli täysin yllättäen, onko meillä ”lucky circumstances”. En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, joten hän selvensi, että "niin, oletko paksuna, kun et juonut alkoholia?". En osannut muuta kuin soperrella takaisin, että en ole juurikaan juonut pariin vuoteen ja kiitoksia illasta, moi. Kotona tulivat kyyneleet. Vaikka olemmekin alusta asti toivoneet toista lasta ja hän sattui olemaan oikeassa, tämä on yksityisasia. Raskaus saisi minun puolestani olla yksityisasia vaikka siihen saakka, kunnes lapsi on sylissä. Yksityinen sikäli, että minä itse saan kertoa, mitä tahdon, kenelle tahdon ja milloin tahdon. Keskenmeno on mahdollinen, eikä kukaan voi sanoa, odottaako meitä sekundäärinen lapsettomuus, ikuisesti yhtä lasta vajaa perheonni, vaiko yhä lisää surua? Asia on niin kivulias, että en tahdo sitä ajatellakaan. ”Lucky circumstances”, todellakin.

Harkinnan jälkeen päädyin laittamaan tuttavalleni viestin, jossa kerroin, että loukkaannuin ja pyysin, ettei hän enää koskaan kysyisi keneltäkään, onko tämä raskaana. Etenkään sellaiselta henkilöltä, jonka lapsi on kuollut. Jos olisin raskaana ja haluaisin kertoa asiasta, niin tekisin kyllä niin oma-aloittaisesti. Tuntui ikävältä lähettää tällainen viesti kivan illan päätteeksi, mutta ajattelin sitten kuitenkin, että jos minä vahingossa loukkaisin jotakuta niin pahasti kuin tämä tuttava loukkasi minua kysymyksellään, tahtoisin kyllä tietää asiasta, jotta en toistaisi virhettä. Tuttava vastasi viestiin ja pahoitteli.

Tällaisissa tilanteissa surun määrä aina yllättää. Tässä sitä on elelty melkein normaalisti, väleissä toki itkeskellen ja sitten yht´äkkiä jokin mitättömän pieneltä vaikuttava asia saattaa sysätä laidan yli. Silloin sitä huomaa, miten vähän ylimääräistä sitä edelleenkään jaksaa. Suru on verkkaista, eikä sureminen ole sovitettavissa helposti yhteen kiireisen arjen kanssa. Taitaa olla taas aika hidastaa vauhtia. Avantouintikausi on onneksi alkanut.

Vk9: Niko ajoi toisen auton perään. Onneksi kenellekään ei käynyt mitään. Niko on henkisesti aivan rikki, viimeinen pisara kuormittuneessa tilanteessa. Auto oli tärkeä, runsaan työmäärän jälkeen melkein valmis museoitavaksi. Niko sai viikon sairasloman. Yritin lohduttaa, että korjautetaan auto. Sen sentään voi korjata rahalla (lapsen kuolemaa ei).

Vk10: Tulokas on nyt sikiö, ei alkio. Tämä tuntuu merkittävältä. Niko edelleen surkea, mutta pientä piristymistä on havaittavissa viikon lopussa. Itse en jaksa juuri muuta kuin käydä töissä ja tulla kotiin.

Vk11: Nt-ultra. Tulokkaalla kaikki kunnossa, käänteli siellä kylkeään. Työnimi muuttui ”Mylpyrästä” ”Mötkyläksi”. Kätilö sanoi alkuun, että sikiö on pienenpuoleinen, mutta hän ei saanut mittoja, kun laite oli rikki. Aloin heti miettiä, että kasvun hidastuminen saattaa ennakoida keskenmenoa. Siinä panikoin muutaman minuutin ja aloin itkeäkin, ennen kuin saatiin laitteet kuntoon ja päästiin mittaamaan. Ilmeni, että kätilö olikin tarkoittanut pienikokoista suhteessa edellisiin kuukautisiin. Oli kumminkin valmiiksi tiedossa, la olisi suunnilleen viikon myöhemmin, raskaustesti, oletettu ovulaatioajankohta ja varhaisultra kaikki tukivat sitä. Ihan mukava kätilö muuten, mutta kyllä tämä ajattelematon kommunikointi silti ihmetytti. Kai sen nyt pitäisi olla itsestäänselvää, että ihminen voi olla aika peloissaan ja vähän vauhkona, jos yksi lapsi on jo kuollut. Kammoan jo synnytystä, mutta toisaalta olen iloinen, koska juuri nyt uskon, että sinne saakka päästään.

Nikon käytös muuttuu. Alkaa taputella masua ja puhua siitä. Lähettää ”masutaps”-viestin. Sanoo olevansa innoissaan. Ei ole ollut mistään innoissaan kuukausiin. Ilahduttavaa. Lyhyitä päiviä töissä, ei vaan meinaa jaksaa. Miinusta kertyy.

Vk12: Pyhäinpäivän kirkko. En yleensä käy kirkossa, mutta täällä sytytetään Kaislalle kynttilä. Rukous, jossa korostetaan ihmisen roolia osana sukupolvien ketjua. Seuraavan kohdan oli tarkoitus olla lohduttavaa: "…anna meidän luottaa seuraavien sukupolvien selviytymiseen". Ei lohduta, jos seuraava sukupolvi on kuollut. Mielummin olisi voinut rukoilla vaikka, että ”Suo menetyksen kivun kasvattaa meitä lähemmäs toinen toisiamme.” Aloin kuitenkin miettiä, että ehkä rukous olikin suunnattu Mötkylälle. Todella tahdon luottaa hänen selviytymiseensä.