Kolme vuotta (Linnea) #pähkinät #Kaisla

Olemme näemmä saapuneet ruuhkavuosien keskelle. Vuosi sitten, Kaislan vuosipäivän tienoilla, palasin äitiysvapaalta töihin ja Niko jäi pähkinän kanssa kotiin. Aika kulkee nyt vauhdilla, vaikka miten yritän pysähtyä hetkeen ja tallettaa muistoja. Aili-pähkinän vauvavuosi päättyi kuin varkain ja kaksivuotispäiväkin lähestyy. Lisäksi saimme tammikuussa toisen pähkinän, tällä kertaa pojan. Kaislan kuolemasta tuli kuluneeksi kolme vuotta jo viikko ennen tämän tekstin kirjoitamista ja kaksi viikkoa lisää meni julkaisemiseen.

Kuolleen lapsen vanhemmuutta ei tule tämän hetkisessä täydessä arjessa ajateltua kovin paljon. Toki varasimme Kaislan synnyin- ja kuolinpäivän vapaaksi, mutta hautavierailua lukuun ottamatta se kului melko arkisten asioiden parissa. Surua nousi oli sen sijaan noussut runsaasti pintaan tammikuussa, jolloin pähkinäpoikamme syntyi. Kaikki oli tuttua jo Kaislan ajoilta ja samalla aivan erilaista. Valmistautuminen, ajomatkat, sairalassa olo, tutut tavarat,... Synnytyssairaalassa oli taas, kuten Ailinkin kanssa, tuttua henkilökuntaa, joka muisti meidät Kaislaan liityen. Ennen kotiutumista vauvalle tehtiin terveystarkastus, jonka teki sama lämminhenkinen lääkäri, joka aikoinaan elvytti Kaislaa! Kohtaaminen taisi ilahduttaa meitä kaikkia. Elävää vauvaa kotiin tuodessamme muistin sen helmikuisen päivän, jolloin palasimme kotiin syli tyhjänä.

Menetyksestä muistuttavat myös jälleen esiin kaivetut vauvan tavarat, joista moni hankittiin alun perin Kaislalle. Aili nukkui Kaislalle hankituissa vaunuissa, mutta nyt hankimme uudet tuplarattaat. Kaislan rattaat jäivät turhiksi ja ne myytiin pois. Taas yksi muistoesine, josta luovuimme. Ja samalla: emme me voi kaikkea säästääkään, emme ainakaan jotain näin tilaavievää. Kaikista eniten Kaislasta muistuttavat kuitenkin nämä pähkinät! Etenkin tässä tulokkaassa on paljon Kaislan näköä - itse asiassa hän muistuttaa molempia sisaruksiaan enemmän kuin sisarukset toisiaan.

On hyvä, että Aili-pähkinä näytti vauvanakin selvästi erilaiselta kuin Kaisla, sillä häneen kohdistuu niin paljon toiveita ja pelkoa - kaikki se huomio, joka olisi tullut Kaislalle ja vielä aika paljon päälle. Aili on kuitenkin alusta asti ollut selvästi oma henkilönsä, jota ei ollut vaaraa sekoittaa Kaislaan. Tässä pojassa sen sijaan on samanlaista kauneutta kuin Kaislassa. Kun häntä nostaa nukkuvana, hänen kasvonsa menevät kurttuun, kuten Kaislankin kasvot melko varmasti olisivat menneet. Poikaa katsellessani näen ehkä pienen häivähdyksen siitä, millainen Kaisla olisi voinut olla - ja samalla hänkin on tietysti oma henkilönsä.

Nyt kolmen vuoden jälkeen en enää aktiivisesti pelkää lasteni puolesta. Tai toki pelkään siinä missä kuka tahansa vanhempi, mutta lapsensa juuri menettäneen vanhemman tieto siitä, että "vauvoja nyt vaan kuolee" on himmentynyt. En ole sitten Ailin pikkuvauva-ajan, eli yli puoleentoista vuoteen, päätynyt paniikkikohtausmaiseen tilaan, jossa jokin pieni ärsyke laukaisee suhteettoman pelon lapsen kuolemasta. Tässä on varmasti auttanut myös lapsen kasvu ja se, että hän on nyt pysynyt hengissä jo hyvän aikaa. Myös tämän uuden vauvan odotus ja synnytys olivat henkisesti huomattavasti helpommat kuin Ailin osalta. Kätkythälyttimestä luopuminenkaan ei tuntunut vaikealta, kun se tällä(kin) kertaa oli ihosairauden takia välttämätöntä. Meillä on muuten Nikon kanssa yhteinen lohtulausahdus, jonka saatamme sanoa raskaan päivän jälkeen: "Olemme saaneet lapset pidettyä hengissä yhden päivän lisää (ja he vaikuttavat jopa ihan tyytyväisiltä)."

Tänään Aili veti lattialla keltaista leppäkerttulelua. Saimme lelun tädiltäni lahjaksi jouluna ennen Kaislan syntymää. Kaislan kuoleman jälkeen siskoni kertoi, että heidän silloin nelivuotias lapsensa oli vetänyt mietteliään näköisenä samanlaista lelua heidän kotinsa lattialla, vaikka se oli pikkulasten lelu, jolla hän ei enää leikkinyt. Se oli minusta yksi koskettavimmista tavoista ilmaista surua.