Pois liitävä haikara

Sanottakoon ensi hengenvetoon, etten pidä itseäni missään suhteessa uskonnollisena ihmisenä ja olen agnostikko sanan varsinaisessa merkityksessä (en siis varsinaisesti usko minkään uskonnon kuvailemaan jumalaan, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että tällaiset asiat ovat kenties pysyvästi ihmisen tietämyksen ulottumattomissa). Tätä taustaa vasten pidän kuitenkin lohdullisena, että pystyn löytämään itsestäni myös hengellisen puolen. Liikutun, joskus kyyneliin asti, kauniista musiikista. Koen merkitykselliseksi kauniit paikat ja rakennukset sekä suvun vanhemmilta ihmisiltä oppimani tavat toimia ja puhua erilaisissa elämäntilanteissa. Joskus saatan puhua ja toivottaa asioita ihmisille uskonnollisin sanavalinnoin. Enkeleistä puhuminen ja siunauksen toivottaminen ovat asioita, joita sanomme usein sen kummemmin ajattelematta sen syvempiä merkityksiä, tottumuksesta. Asiassa on kuitenkin myös se puoli, että totutut, tutut sanat ja toimintatavat lisäävät turvallisuuden tunnetta ihmiselämän vaik...

Varoituksena, että tässä tulee vaihteeksi vähän rempseämpi kirjoitus. Kuten kuvasta näkyy, olemme tässä välissä myös viettäneet vappua. Vaikka lapsemme kuoli, me elämme edelleen. Elämän jatkuminen on minusta lohdullista, mutta myös ristiriitaista, koska se ei kuitenkaan jatku Kaislan osalta. Oma elämänhaluni on kuitenkin säilynyt - hyvin pienenä kipinänä, mutta kuitenkin. En esimerkiksi ole missään vaiheessa toivonut, että olisin voinut kuolla Kaislan kanssa/hänen sijaansa. Olenko sitten itsekäs, pragmaattinen (koska emmehän me saaneet valita) vai vaan elämänjanoinen? Joka tapauksessa minulle oli jo heti Kaislan kuoleman jälkeen heräämöstä poistuessamme selvää, että selviäisimme tästä (ylikäytetty ilmaisu!*). ”Selviäisimme” siis merkityksessä ”voimme joskus olla vielä onnellisia tästä kamaluudesta huolimatta”. Lapsensa kuolemastahan nyt ei taida voida, eikä tarvitsekaan, ”selvitä” siten, että palaisi ihan ennalleen ja unohtaisi koko asian. Vaikka ajattelinkin järkitasolla näin loogises...

…eli pitikö meillä vauvaa ollakaan? Havaitsimme, että vuorotellen kirjoittaminen ei oikein toimi, koska minulta syntyy huomattavasti enemmän tekstejä kuin Nikolta. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä minun tekstini ovat lyhyempiä ja olen lisäksi äitiysvapaalla ilman vauvaa, eli minulla on runsaasti aikaa. Näin ollen julkaisen näin alkuun kirjoituksiani suunniteltua useammin - tällä kertaa jopa tuplana! Nikon teksti seuraa lähipäivinä. Kehollisuus on vaikuttanut suremiseeni paljon. Sairaalassa havaitsin nopeasti, että hätäsektion runtelema kehoni ei nyt kestä kaikkea suruani. Rajumpi itkeminen sattui, enkä voinut kuvitellakaan sellaista ulvomismaratonia, jota koin kaipaavani, jotta voisin päästää edes osan sisälläni velloneesta tuskasta ulos. Jouduin siis odottamaan pari viikkoa, ennen kuin pystyin itkemään vapaasti. Olisin myös halunnut purkaa ahdistustani juoksemalla mahdollisimman lujaa, mikä ei ole edelleenkään mahdollista. Hieman yllättäen myös Nikolla oli vaikeuksia sopeutua kehoss...