Surevan kohtaamisen vaikeus: Osanottomoodi, ohittaminen vai korjaaminen? (Linnea)

Pian Kaislan kuoltua luin suremista koskevia kokemuksia, joissa kerrottiin hylkäämisestä: muut voivat kokea surevan seuran tai ihan vaan surun olemassaolon niin raskaaksi, että alkavat vältellä häntä. Olen ilmeisesti lähipiirini suhteen onnekas, sillä minulle läheiset ihmiset eivät ole kadonneet minnekään. Tästä huolimatta surevan kohtaaminen on mitä ilmeisimmin hankalaa.

Alussa, kun suru oli aivan tuoretta, olin todella herkkä. Minulle oli tärkeää saada puhua Kaislasta juuri silloin kun halusin, mutta vielä tärkeämpiä olivat ne pienet hetket, jolloin ajattelin jotain ihan muuta. Kun sitä itkee itsensä uneen ja suru on ensimmäinen asia, jota ajattelee aamulla, eikä ajattele paljon muuta päivänkään aikana, ihminen tarvitsee taukoja. Mieleni ei yksinkertaisesti tuntunut kestävän jatkuvaa suremista, vaan ajautui välillä pieniksi hetkiksi jonnekin aivan muualle. Tämä asetti kohtaamilleni ihmisille aika tiukkia vaatimuksia, sillä minä tarvitsin lepohetkeni ja kuormituin, jos minut pakotettiin muistamaan suruni niiden aikana. Näin ollen koin raskaiksi ihmiset, jotka myötäelivät surua niin vahvasti, etteivät kyenneet antamaan minun irrottautua siitä. Olen nimennyt tämän ongelmallisella tavalla vahvan myötäelämisen "osanottomoodiksi".

Osanottomoodi on tila, johon osa ihmisistä menee heti Kaislan nimen kuultuaan. He ikään kuin kohottavat kuvitteelliset korvat pystyyn: ”Nyt kuuntelen Linneaa, kun hän kertoo tästä RASKAASTA asiasta”. Ehkä kyselevät paljon täydentäviä lisäkysymyksiä ja kuuntelevat sitten vastauksia empaattinen ilme kasvoillaan. Mainitsin esimerkiksi ohimennen jotain Kaislan tavaroihin liittyvää eräälle ystävälleni, joka reagoi kysymällä keskittyneesti aivan kaiken, mitä asiaan liittyen nyt vain saattoi tulla mieleen. Tuloksena oli noin 20 minuuttia kestänyt keskustelu (haastattelu?), joka oli varmaan raskas meille molemmille, eikä lainkaan vähentänyt suruani. Melko tarpeetonta, siis. Kaislaan liittyvät pienet asiat ovat minulle arkea, jonka haluan kyllä jakaa, mutta jokainen häneen liittyvä maininta ei tarkoita, että haluaisin käydä aiheesta suuren Keskustelun. Toinen ystävistäni taas alkoi silitellä selkääni, jos kerroin jotain Kaislaan liittyvää. En ole ystävyyssuhteissani erityisen kosketteleva ihminen, joten tämä oli outoa (halaaminen on silti mukavaa). Pyysin häntä lopettamaan.

Hankalin esimerkki osanottomoodista oli yksi lähimmistä ystävistäni, joka asuu toisella paikkakunnalla. Hän pystyi antamaan minulle tilaa kokonaisen viikon ajan Kaislan kuoleman jälkeen, mutta alkoi sen jälkeen lähetellä viestejä selvästi tavanomaista tiiviimpään tahtiin: ”Miten voit?”. ”Oletko jo ommellut peiton?” Sydän. Siunaustilaisuuden päivänä: ”Koska teillä alkaa siunaustilaisuus?”, ”Koska haette Kaislan [ruumiin]?” Myöhemmin: ”Mitä sinne kuuluu??”, ”Onko jotain mitä toivoisit, jolla voisin helpottaa sun oloa?” Sydän. Lisää sydämiä. Eräästä Expecting sunshine -kirjan kohtauksesta (aiheena seuraava raskaus lapsen kuoleman jälkeen): ”Mikä kirja se siis on??”. ”Saitko vinkin kirjaan joltain vertaistukihenkilöltä?”. ”Ja siinä käydään läpi niitä tuntemuksia, mitä seuraavassa raskaudessa käy??” (tämä itkevällä hymiöllä). Sydän. Kun olin kertonut meneväni kahville kaverille, joka on äitiysvapaalla: ”Miten vauvavierailu meni”. Vähän myöhemmin: ”Mitä tänään ohjelmassa?”. ”Mitä vappusuunnitelmia?”. ”Onko huomenna se jälkitarkastus?”, ”Miten eka päivä töissä meni?”, ”Oliko sun paluu huomioitu jotenkin?”.

Koin ystäväni sinänsä hyvää tarkoittavat utelut varsin energiaa vievinä, jopa ärsyttävinä. Monet niistä liittyivät minulle raskaisiin asioihin ja tulivat hetkinä, jolloin en ainakaan jaksanut puhua. Jotkin viesteistä olivat myös näin jälkikäteen ajatellen liian tungettelevia, koskivat asioita, joista en ylipäätään ollut vielä valmis puhumaan. Ennen Kaislan kuolemaa ystäväni oli kyllä aina osannut kunnioittaa rajojani. Joskus viesteistä vain ilmeni viiltävän selkeästi, että ystäväni ei ymmärtänyt suruni aallonharjoja ja aallonpohjia, vaikka kuinka yritti. Miten hän olisi voinutkaan, kun ei ole joutunut vastaavaa surua kokemaan? En vastannut kaikkiin viesteihin, tai vastasin niihin hyvin lyhytsanaisesti, jopa tylysti, mutta ystäväni ei ymmärtänyt vihjeitä. Keksin pyytää ystävääni lähettämään eläinkuvia, jos teki mieli kysellä kuulumisia. Tämä auttoi jonkin verran, muttei ratkaissut ongelmaa kokonaan.

Koetin useasti selittää ystävälleni, että näistä huolella ladatuista (ja turhiksi kokemistani) uteluista oli vain haittaa, että en jaksa raportoida hänelle. Kaisla on kuollut, eikä ole yhtään mitään, mitä hän voisi tehdä asialle. Välillä ystäväni tuntui ymmärtävän, viestittely palasi normaaliksi ja ehdin jo hengähtää, mutta sitten turhat kysymykset jatkuivat. Jopa eläinkuvien tulva alkoi jossain kohtaa käydä rasittavaksi. Ystävyys natisi liitoksissaan ja harkitsin vakavasti, että pyytäisin ystävääni olemaan pitämättä minuun yhteyttä parin kuukauden ajan. Näin jälkikäteen ajatellen minun olisi ehkä pitänyt tehdä niin. Kesti nimittäin nelisen kuukautta ennen kuin viestittely ystäväni kanssa palasi normaaliksi – ja kyseessä olivat juuri ne neljä kuukautta, jolloin tarvitsin melkein kaiken energiani arjesta selviämiseen.

Ymmärrän kyllä, että osanottomoodi kumpuaa välittämisestä ja olen onnekas, kun minulla on ystäviä, joita suru ei ole säikyttänyt pois. Osanottomoodiin lipsahtava läheinen varmaan luulee aidosti, että se on hyvä tapa olla surevan tukena. Ehkä osanottomoodi onkin sellaista tukea, jota moni sureva tahtoo. Minusta se oli kuitenkin vain ja ainoastaan kuormittavaa. Välillä olen myös pohtinut, että mistä tarpeesta osanottomoodi oikeastaan kumpuaa? Palvellaanko siinä minun tarvettani oppia elämään suruni kanssa, vaiko kenties läheisen tarvetta olla tukena, tehdä edes jotain?

 
Osanottomoodin lisäksi on tietysti myös muita hankalia tapoja, jolla kanssaihmiset voivat kohdata surevan. Jotkut saattavat esimerkiksi ohittaa surun, jättää sen kokonaan huomiotta. Tätäkin on välillä käynyt. Kuten Jaettu suru -tekstissä arvelin, ohittaminen ei useinkaan tarkoita, etteikö ihminen välittäisi, vaan että hän on keinoton, eikä osaa puhua aiheesta. Nikolla ja minulla on esimerkiksi aivan lähipiirissä ihminen, joka ei ole sanallakaan ottanut osaa, ei tullut hautajaisiin, mutta jonka oma tapa surra on kuitenkin tullut ilmi mutkan kautta.

Ohittamista ilmeni myös, kun olin hiljattain sukujuhlissa: Useampi etäisempi sukulainen kysyi ummet ja lammet työstäni ja asumisestamme, eikä maininnut Kaislaa tai suruamme sanallakaan. Sitä ihmettelee, että jos halutaan kysyä kuulumisista, niin eikö voisi kysyä niistä asioista, joilla oikeasti on merkitystä? Onhan tämä aika paljon toivottu etäisemmiltä sukulaisilta, tiedän. Osalle mainitsin jotain Kaislaan liittyvää sivulauseessa, eivätkä he vaikuttaneet vaivaantuneilta. Osan kanssa aiheesta ei keskusteltu senkään vertaa, sillä en jaksanut itse nostaa ”elefanttia huoneessa” pöydälle. Tätä jäin myöhemmin katumaan, sillä tajusin, että suruni ohittaminen sai minut tuntemaan, että sitä ei nähty lainkaan, mikä oli uuvuttavaa. Suruni alkoi vaatia akuuttia huomiota, kuten pikkulapsi, joka joutuu sivuun aikuisten keskustellessa keskenään. Jouduin vetäytymään sivuun itkemään joksikin aikaa – ja tämä on nykyään jo melko harvinaista. Onneksi minulla oli myös hyviä kohtaamisia joidenkin sukulaisista kanssa. Heidän, jotka osasivat itse ostaa asian esille: ”Vaikka emme olekaan nähneet vähään aikaan ja aikaa on kulunut, niin haluan kertoa, että olen pahoillani tapahtuneesta. Olette olleet mielessä.” Nämä ihmiset käänsivät sukujuhlan kokonaisuudessaan plussalle.

 
Kaikista eniten inhoamani tapa, jolla minut on kohdattu, on korjaaminen: ihminen törmää suruuni yllättäen, mistä seuraa (hänelle) kiusallinen hiljaisuus ja pakottava tarve sanoa jotain, jolla korjata tilanne (tai ehkä jopa suru?). Tämä on erinomainen tilaisuus kuulla lohtulauseita. Olen esimerkiksi saanut kuulla klassikon ”te olette vielä nuoria” tähän mennessä kahdesti. Jos puhuja pysähtyisi pohtimaan, mitä hän yrittää tällä sanoa, hän saattaisi pitää suunsa kiinni. Myös selityksen etsiminen menee minusta tähän ”surun korjaamisen” kategoriaan. Ehkä pahin kommentti, jonka olen kuullut, oli ”kyllä siihen varmaan on jokin syy, miksi hän ei halunnut tänne tulla”. Tulen vieläkin vihaiseksi, kun ajattelen tätä lausahdusta. En ole tavannut yhtäkään pikkulasta, joka ei olisi halunnut elää ja pidän epätodennäköisenä, että Kaisla olisi halunnut kuolla hapenpuutteeseen. Mitään syytä ei ole, eikä tarvitsekaan olla. Ja silti: tuonkin kommentin möläyttänyt ihminen yritti vain lohduttaa. Olen keksinyt, että näitä kipeitä kommentteja voi ennaltaehkäistä kertomalla suru-uutiseni etukäteen esimerkiksi tekstiviestillä. Näin ihmiset saivat kokea ensi shokin menetykseni vuoksi ilman että minä olen näitä purkauksia kuulemassa. Sureva joutuu tässä(kin) asiassa suojelemaan itse itseään. Ironista, mutta totta.

Vaikka surevan kohtaaminen on monin tavoin hankalaa, yllättävän monet (valtaosa!) ihmissuhteistani ovat säilyneet hyvinä. Kaikista helpointa seuraa ovat olleet saman henkisesti suruaan ilmaisevat ihmiset, jotka myöskin surevat Kaislaa tai joilla on paljon omaa surua. Näistä kärkipäässä ovat lähisukulaiseni sekä netin kautta löytämäni ”surusisko”, jolla on myös takana tuore vauvan menetys ja jonka kanssa olemme käyneet pitkillä kävelyillä. Ensitapaaminen hänen kanssaan on ollut yksi valoisimpia kokemuksia surutaipaleellani. Yhdessä muistelimme niitä hyviä aikoja, kun varustauduimme melko huolettomina vauvan tuloon. Sain myös Käpy ry:n kautta tukihenkilön, jonka kanssa soitetut puhelut auttoivat hälventämään monia haitallisia ajatuksia, joita päähäni putkahteli ensimmäisinä Kaislan kuolemaa seuranneina kuukausina. Tärkeäksi ihmiseksi on muodostunut myös eräs ystävä, jonka äiti kuoli muutamaa kuukautta ennen Kaislan kuolemaa. Hänen kanssaan saatoimme jutustella surusta aivan arkisesti: ”Mitäs kuuluu? Miten sun kriisisi kanssa elo sujuu?”. Kun meistä tuli äitejä -blogissa kuvataan mielestäni tätä surun synnyttämää yhteenkuuluvuutta hienosti:

En tiennyt, että yhtäkkiä maailma voi jakautua kahdenlaisiin ihmisiin. Niihin, jotka eivät ole vielä menettäneet, ja niihin, jotka elävät täällä pimeämmällä puolella.

Vaikka ”pimeän puolen” ihmiset ovatkin erityisiä, minulla alkoi pahimman shokin laannuttua olla onnistuneita kohtaamisia myös niiden ”valoisan puolen” ystävien kanssa, jotka noudattivat toivettani kohdella minua, kuten ennenkin. Kaksi kuukautta Kaislan kuoleman jälkeen kävelimme ystäväni ja hänen vauvansa kanssa ulkona ja keskustelimme raskaudesta ja synnytyksestä. Siitä aihe siirtyi sitten ystäväni imetyspettymykseen, kun hän yhtäkkiä havahtui ja pahoitteli, että mitä hän nyt valittaa tällaisia ihan epäolennaisia. Minusta tämä arkinen (ei kuitenkaan kuormittava) valitus oli aivan parasta, normaalia! Tälle ystävälle minun oli helppoa puhua surustakin – koin, että ovi aloittaa keskustelu Kaislasta oli auki ja halusin astua siitä sisään, koska hän antoi minulle mahdollisuuden tehdä se omilla ehdoillani.