"Huonoa kuuluu" (Linnea)

Olin kesäkuun alussa vierailulla Turussa ja törmäsin vanhaan kaveriin, joka tiedusteli, "mitä kuuluu?". Vastasin rehellisesti, että "huonoa, mutta pärjätään". Hän hämmentyi ja tuntui jotenkin yllättyneeltä, vaikka sitten kertoikin kuulleensa tutun kautta, että lapsemme kuoli ja esitti osanottonsa.

Minua kummastutti tämä yllättyneisyys. Tyttäremme kuolemasta oli siinä kohtaa kulunut vasta kolme kuukautta, joten minusta oli aivan itsestään selvää, että ei kuuluisi hyvää vielä pitkään aikaan. Miten ihmeessä sitä voisi kuulua hyvää, jos jokainen päivä tuo mukanaan kymmeniä ajatuksia siitä, että tyttäreni voisi olla nyt kanssani?

Ehkä lukiokaveri ei yllättynyt, koska minulle kuuluu huonoa, vaan koska sanoin sen niin suoraan. Useimmiten huonoista kuulumisista ei puhuta, vaan vastataan, että "ihan ok" tai "ihan hyvää", "siinähän tämä". "Huonoa kuuluu" ei oikeastaan ole hyväksyttävä vastaus, vaan se hätkähdyttää - kenties kuulijalle tulee sellainen olo, että asialle pitäisi tehdä jotain? Minua itseäni ei kuitenkaan häirinnyt, että kuului huonoa. Kun lapsen kuolemasta on vain kuukausia, on mielestäni aika normaalia ja tervettä, että "huonoa kuuluu". Tämä suru, "huono kuuluminen", on keskeinen osa elämääni. Pärjään kyllä sen kanssa (koska on pakko) ja minulla on paljonkin hyviä hetkiä, mutta olisihan se nyt kohtalaisen omituista vastata, että "hyvin menee, tytär kuoli tuossa hiljattain".

Jos minä kestän suruni, niin muut ihmiset saavat luvan kestää sen, että minua surettaa. Suru on muuttunut normaaliksi, asiaksi, josta voi vaikka heittää (minun mielestäni) kepeän vitsin kahvipöydässä tai todeta ohimennen, että "huonoa kuuluu". Minä nyt vaan elelen epämääräisen pituista elämänvaihetta, jossa sopeudun tähän uuteen, vähemmän kivaan todellisuuteen. Ei sopeutumisen kuulukaan olla helppoa tai mukavaa. Ehkä tätä voisi verrata ulkomaille muuttoon, uuteen maahan ja sen kulttuuriin sopeutumiseen: Se vie aikansa ja välillä tuntuu, että kaikki alkaa jo loksahtaa, mutta sitten tulee takaisku ja huomaat, miten vähän vieläkään ymmärrät. Sopeutuminen vie hurjasti energiaa, aluksi toki enemmän kuin myöhemmin. Toiset sopeutuvat nopeasti, toiset hitaasti, eivätkä kaikki välttämättä sopeudu koskaan ihan kokonaan.

Ulkomaillemuuttovertauksessa on toki sellainen pienehkö puute, että me suomalaiset saamme yleensä itse vaikuttaa siihen, lähdemmekö ulkomaille ja voimme myös palata takaisin kotiin. Ei ihan päde tähän suremiseen, sillä tätä en todellakaan valinnut, enkä voinut tähän vaikuttaa. Suru ei vyöry päälle parhaiten sopivana ajankohtana ja kestää pitää, jaksoi tai ei. Ehkä siksikin tämä sureminen on karsinut sosiaalisia suodattimia. Kun voimavaroja on muutenkin vähemmän, ei niitä tahdo käyttää teeskentelyyn.

Oikeastaan jokaisella meistä pitäisi olla lupa vastata, että "huonoa kuuluu". On aika kummallinen kuvitelma, että ihmisille pitäisi kuulua koko ajan hyvää. Minkä ihmeen takia pitäisi? Kyllähän elämässä on aaltoliikettä ihan ilman kuolemansuruakin. Joillakin on helpompaa ja joillakin vaikeampaa, mutta melko lailla kaikki kohtaavat elämässä myös hankalia asioita: työttömyyttä, rahapulaa, vaikeuksia löytää elämälle suunta, yksinäisyyttä, parisuhteen kariutuminen, läheisen kuolema (muunkin kuin oman lapsen) ja niin edelleen. Tätä olen viime kuukausina pohtinut paljon. Kyllä minullekin on kuulunut huonoa myös ennen, esmerkiksi varhaisessa aikuisuudessani, jolloin kärsin masennuksesta. Näin jälkikäteen ajatellen tarpeellinen elämänvaihe sekin.

"Huonoa kuuluu" on vapauttavaa. En nyt tarkoita, että kaikkien muidenkin pitäisi olla raivorehellisiä (tämä voi pysyä minun omana erikoisena tapanani, jolla saa paljon kavereita), mutta ainakin sitä voi myöntää itselleen, että nyt saa mennä ihan huonosti ja jäädä kellumaan ajan aalloille. Ehkä jo huomenna kuuluu parempaa. Todennäköisesti siihen kuitenkin menee kuukausia, ehkä vuosia*. Se on ok.

 

Koska olen äsyttävän positiivinen, todettakoon lopuksi, että aloin kirjoittaa tätä tekstiä pari kuukautta sitten ja huomaan nyt, että se on jo vähän vanhentunut! Niin hullulta kuin se kuulostaakin, vain muutamaa viikkoa "huonoa kuuluu" -keskustelun jälkeen suruun sopeutumisen kanssa tapahtui hurja hyppäys. Enää ei kuulu jatkuvasti huonoa (jos nyt ei hyvääkään).

*Tähän mielenmaisemaan sopii muuten mielestäni jotenkin omituisesti Iisan "Kaksi vuotta" -kappale, vaikkei se varsinaisesti taidakaan kertoa surusta. Jos siis hänen musiikistaan sattuu pitämään. Saa kuunnella omalla vastuulla.