Jaettu suru (Linnea)

Havaitsin jokunen päivä sitten, että olin vahingossa kytkenyt kommentointikentän pois päältä! Nyt blogia voi (ja saa mielellään!) taas kommentoida. Pahoittelut myös päivityksen myöhäisyydestä.

Olemme Nikon kanssa äärimmäisen onnekkaita sikäli, että olemme toistaiseksi pystyneet suremaan paljon yhdessä. Olemme olleet samaa mieltä tai ainakin kyenneet päättämään yhdessä kaikesta Kaislaan liittyvästä, kuten nimestä, arkusta, siunaustilaisuuden järjestelyistä, tuhkaamisesta, hautapaikasta, uurnan ulkoasusta ja yhteisistä tavoista, joilla haluamme muistaa hänet. Toki olemme surreet paljon myös erikseen, mutta nämä tavat eivät ole olleet ristiriidassa keskenään. Nikon tavat surra ja muistaa Kaisla ovat myös avanneet hänestä aivan uuden, runollisen puolen, mikä on hillittömän kaunista ja samalla pohjattoman surullista – ennemmin olisin kuitenkin pitänyt lapseni kuin tutustunut tähän syvästi surevaan ja siksi tunteitaan paljon entistä enemmän sanoittavaan puoleen kumppanistani. Koska näin kuitenkin kävi, olen kiitollinen, että en ole suruni kanssa jatkuvasti yksin. 

Toistemme lisäksi Nikolla ja minulla on lähipiirissämme paljon ihania ihmisiä, joiden kanssa olemme voineet surra yhdessä – ainakin joskus. Koronatilanne on rajoittanut ihmisten näkemistä, mutta emme me olisikaan alkuviikkoina jaksaneet juuri enempää vieraita kuin meillä kävi. Lähisukulaisten tapaamiset olivat monin tavoin lohdullisia: kerroimme synnytyksen kulusta, esittelimme Kaislan kuvia ja itkimme yhdessä. Ihmiset kuitenkin surevat kovin eri tavoin ja eri rytmissä. Ensimmäisinä viikkoina Kaislan kuoleman jälkeen pari läheisistämme oli niin surun murtamia, että kun he olivat kylässä, tuntui kuin huoneessa olisi musta aukko, joka syö kaiken valon ja energian. Totesimme nopeasti, että jaksamme juuri kantaa oman surumme, mutta emme enää muiden surua. Tilanne onneksi parani nopeasti synkkien sukulaisten osalta, mutta joidenkin ihmisten näkemistä oli ja on edelleen tarpeen säännöstellä oman jaksamisen mukaan.

Vaikkemme nähneet monia ihmisiä fyysisesti, keksin pian Kaislan kuoleman jälkeen konkreettisen tavan ottaa ihmiset mukaan suremiseemme: Ystäväni vauvalla oli neliön mallisista ”anopinruuduista” tehty virkattu peitto ja olin suunnitellut tekeväni Kaislalle samantapaisen. Pian Kaislan kuoleman jälkeen päätin, että hän saisi peittonsa, vaikka vain mukaan arkkuun. Peiton teolle oli vähänlaisesti aikaa ja ihmiset olivat kyselleet, voisivatko he olla jotenkin avuksi, joten keksin pyytää peiton tekoon apua kaikilta mielentulevilta tutuiltani, jotka harrastavat käsitöitä tai joiden ajattelin muuten voivan olla kiinnostunut. Kirjoitin ohjeet neliöiden koosta ja toimituksesta ja liitin viestiin YouTube-videon, jossa näytetään, miten neliöitä virkataan. Neliöiden tekoon osallistui kaikkiaan 26 ihmistä: Kaislan isoäidit, minun siskoni, Nikon ja minun kollegoja, muutama läheisemmäksi tullut tuttu helmikuisten vauvaryhmästä, yläkerran naapuri, iso liuta muita ystäviä ja tietysti myös minä itse.

Apua pyytäessäni ajattelin ennen kaikkea, että ihmiset voivat kanavoida peittoon tarvetta auttaa meitä edes jotenkin, enkä uskonut, että yhdessä sureminen peittoa tekemällä olisi meille itsellemme erityisen merkittävää. Kun anopinneliöitä ja muita itsetehtyjä neliöitä alkoi tulvia postitse, yllätyin kuitenkin osanoton laajuudesta ja omista reaktioistani siihen: Peitosta tuli kaksi kertaa suunniteltua isompi ja neliöistä syntyi vielä tyynykin. Neliöiden yhdistämisestä tuli isompi työ kuin olin arvioinut, mutta sain onneksi urakassa apua yläkerran naapurilta. Neliöiden mukana tuli monenlaisia henkilökohtaisia tervehdyksiä ja osanottoja. Kaksi ystävistäni oli maalannut kortin itse akvarelleilla. Jokaisen tervehdyksen vastaanottaminen sai kyyneleet valumaan valtoimenaan, mutta tämä suru ei ollut riipivää, vaan tuntui valoisalta, pehmeältä ja kummallisen rauhaisalta. Itselleni yllätyksenä sain paljonkin lohtua siitä, että moni ajatteli Kaislaa ja osa halusi osallistua peiton tekoon. Jotkut ystävistäni opettelivat jopa tekemään anopinneliön, vaikkeivät osanneet virkata!

Peiton tekemisen jälkeen olen huomannut saman ilmiön uudelleen ja uudelleen: lukemattomat ihmiset välittävät Kaislan kuolemasta, mutta eivät välttämättä pysty näyttämään sitä, ellei heille tarjoa keinoja. Vieraampien ihmisten kanssa kohtaaminen vaatii vähintäänkin, että minä avaan aiheen – ja tämä on mielestäni ymmärrettävää, sillä eihän kukaan tuntematon voi tietää, tahdonko puhua tästä hyvin henkilökohtaisesta aiheesta. Aina kohtaamista ei tapahdu, kenties, koska kuolema on monille liian vaikea asia. Välillä kohtaaminen taas tapahtuu yllättäen, työpaikan kahvihuoneessa tai jutellessa ystävän kanssa kuntosalitreenin jälkeen. Kaikista suurinta lohtua minulle ovatkin tuoneet kaikki ne pienet hetket, jolloin olen nähnyt, että muutkin ihmiset surevat Kaislaa. Tämä konkretisoitui erityisesti eilen, kun hautasimme ainokaisemme tuhkat yhdessä ystävien ja sukulaisten kanssa. Olipa mukana myös yksi meitä hoitanut lääkärikin. Tämä monelta suunnalta tullut tuki on kantanut meitä monien hankalien surun vaiheiden yli. Ehkä minäkin olen jokseenkin toimintakykyinen ja ajoittain vähän iloinenkin, koska olen voinut jakaa suruni.