Juhannus (Linnea)

Teksti/viikko on näemmä hieman liikaa näin töissä käydessä, joten pyrin jatkossa päivittämään vähintään kahden viikon välein. Useamminkin voi tulla, mutta en lupaa. Nikon tekstejä tulee noin kerran kuussa – seuraava on melkein valmis. Minun osaltani kirjoitustahdin hidastuminen on positiivista, sillä se kertoo suruun sopeutumisesta. Vaikka suru onkin edelleen taustalla, se ei enää ole joka päivä jatkuvasti pinnalla vaatimassa huomiota, eikä tarpeeni kirjoittaa ole enää aivan yhtä iso. Muu elämä onkin päässyt valtaamaan reippaasti alaa. Tämä on mielestäni hyvä asia, koska en tahdo olla koko aikaa surullinen (ei sillä, että saisin valita). Minulla on kuitenkin vielä paljon sanottavaa, joten tulen pyhittämään blogille aikaa myös jatkossa.

Kaislan kuolemasta tuli eilen kuluneeksi neljä kuukautta ja sitä ennen oli tietysti juhannus. Merkkipäivät voivat olla surevalle (ainakin minulle) haastavia, koska silloin usein kokoonnutaan läheisten kanssa yhteen, jolloin korostuu, että yksi puuttuu paikalta. Pääsiäinen pian Kaislan kuoleman jälkeen oli muuten tässä suhteessa erityisen vaikea, vaikkei siihen suurempia juhlallisuuksia liittynytkään. Arvelin etukäteen, että myös juhannus voisi olla hankala, sillä viime vuonna vietimme aattoa mökillä siskojeni, heidän puolisoidensa ja pienten lastensa kanssa. Olin tehnyt positiivisen raskaustestin juuri edellisellä viikolla, mutta asiasta ei vielä tiennyt kukaan minun ja Nikon lisäksi. Muistan, miten istuimme perhekunnittain kalliolla katselemassa kokkoa ja ajattelin, että tulevana vuonna meitäkin voisi olla kolme.

Koska lähtöasetelma juhannukseen oli tällainen, arvelimme, että voisi olla parempi, jos juhannus ei näyttäisi aivan samalta kuin edellisenä vuonna. Sukumökki oli vapaana ja vanhempi siskoistani ilmoitti, että jos haluaisimme kutsua sinne kavereita, heidän perheensä voisi tänä vuonna vaihteeksi mennä miehen lapsuudenmaisemiin. Hän taisi oivaltaa, että ajatus yhteisestä juhlasta ei ollut ihan helppo. Myös toisen siskoni perheellä oli muita suunnitelmia. Päädyimme siis pitämään paikan samana, mutta seuraksi kutsuimme tuoreehkon ystäväpariskunnan, joille on tulossa lapsi lähiviikkoina. Valinta voi kuulostaa yllättävältä, mutta näiden ystävien kanssa on viime kuukausien aikana ollut hyvä olla, sillä he ymmärtävät surua. Olemme alusta asti olleet iloisia ystävien tulevasta lapsesta, eikä Kaislan kuolemakaan onneksi muuttanut tätä.

Juhannussuunnitelma osoittautui erittäin onnistuneiksi, sillä juhla oli leppoisa, jopa mukava. Kaisla oli hengessä läsnä, kuten muutenkin mökillä oltaessa, mutta lohduttoman riipivä suru pysyi enimmäkseen poissa. Huolella suunniteltu herkkuruokalista, vihdat ja komea kokko toivat yllättävänkin paljon iloa. Vieraiden lähdettyä viivyimme mökillä vielä päivän, katsoimme lohtusarjamme Buffy Vampyyrintappajaa (olemme nyt sarjan puolivälissä – yhdenlainen etappi sekin), söimme lisää, teimme pihatöitä ja saunoimme. Kuivatellessamme saunan terassilla suru tuli käymään ja pohdimme, että tuossa Kaisla voisi nyt nukkua kopassaan. Oikeasti olisi kyllä varmaan rääkynyt.

Olin ajatellut, että juhannuksesta tulisi paljon vaikeampi. Suru siis yllätti, mutta tällä kertaa pehmeydellään. Olemme taas lusineet läpi yhden juhlapyhän ja jokusen uuden etapin enemmän. Elämä kuolleen lapsen vanhempina jatkuu.