Mitä tehdä tavaroilla? (Linnea)

Heipä hei, jälleen! Täällä menee olosuhteisiin nähden kohtalaisen hyvin. Töihin paluu on toki ollut rankkaa, mutta mitään muuta en odottanutkaan. Sijaiseni jatkaa määräaikaisuutensa loppuun saakka ja hoitaa minun työni, niin voin ottaa iisisti (no ei oikeasti hoida, mutta kyllä se silti helpottaa). Nikolla on sen sijaan aika raskasta töissä, joten voi olla, ettei hänen kirjoitustaan tule vielä ensi viikollakaan.

Palataan ajassa taaksepäin, maaliskuulle. Kuten kerroin ”Koditonta rakkautta” -kirjoituksessa, olin varautunut Kaislan saapumiseen suurella tavaramäärällä. Näin jälkikäteen ajatellen tämä oli minulle tärkeä tapa konkretisoida sitä täysin uskomatonta asiaa, että vatsassani kasvoi uusi ihminen. En minä oikeastaan ole mieltänyt itseäni kovinkaan äidilliseksi ihmiseksi, mutta ehkä valmistautumisessani oli havaittavissa jonkinlaista pesänrakennusmeininkiä: Pari ensimmäistä vaatepussia saapui kirpparilta vain muutamia päiviä raskaustestin tekemisen jälkeen. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kellarista löytyivät jo lastenvaunut ja olohuoneeseen oli muuttanut imetykseen sopiva nojatuoli. Toinen isosiskoistani antoi minulle joka tapaamisella lastensa vanhoja vaatteita ja tavaroita. Kun näihin lisää äitiyspakkauksen, meillä oli vastasyntyneen vaatteita ainakin kolmen vauvan tarpeisiin. Nikon vanhemmat antoivat meille Nikon vanhan pinnasängyn, johon he olivat hankkineet uuden patjan. Kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa hankinnat olivat siinä vaiheessa, että ostin keinuhevosen, jolla Kaisla voisi alkaa ratsastaa joskus 1-vuotispäivänsä jälkeen (se oli hieno hevonen ja ajattelin, että äitiysvapaalla olisi hyvin aikaa kunnostaa harja!). Tässä kohtaa siskoni pohti, että mahdanko seuraavaksi ostaa penaalin ensimmäistä koulupäivää varten.

Kun palasimme sairaalasta Kaislan kuoleman jälkeen, kaikki tavarat odottivat meitä kotona. Äitini lahjoittama haikarapussi roikkui olohuoneen katosta, pinnasänky seisoi koottuna makuuhuoneen nurkassa, vaipanvaihtoalusta oli täytetty ilmalla, makuuhuoneen nurkassa oli paketti vaippoja ja valmiiksi pestyt tuttipullot löytyivät siististä rivistä keittiön kuivauskaapista. Siskoni ja hänen puolisonsa olivat onneksi oivaltaneet, että valmiiksi laitettuun kotiin tuleminen voisi olla raskasta. Näin ollen he olivat porraskäytävän ovella meitä vastassa, kun palasimme sairaalasta. Niko ja siskon mies purkivat pinnasängyn ja siirsivät sen kellariin. Itkimme yhdessä, kun keräsimme ja pakkasimme muut Kaislan tavarat laatikoihin säilöön laitettaviksi. Suurin osa mahtui kellariin ja asuntomme yläkaappeihin.

Meille oli jo sairaalassa selvää, että säilyttäisimme tavarat, mutta pakkaisimme ne pois. Säilyttäisimme, koska toivomme, että niille vielä tulee käyttöä, mutta pakkaisimme ne pois, koska tähän tulisi nyt menemääm aikaa, eikä kumpikaan meistä halua muistella Kaislaa kolauttamalla yöllä varpaansa pinnasängyn nurkkaan. Minulla säilyttämispäätökseen vaikutti erityisesti ajatus, että suostun suremaan ainoastaan tämän lapsen menetystä, en särkyneitä lapsiperheunelmia. Miksi surisin unelmaa, joka voi vielä toteutua? Vaikka pelko onkin uudella tavalla läsnä, haluan vakaasti uskoa, että Kaislan vaunuja, vaatteita ja tavaroita tulee vielä käyttämään hänen nuorempi sisaruksensa – ihan niin kuin olisi saattanut käydä, vaikka hän olisikin saanut elää. Jos näin ei jostain syystä tapahdukaan, suren sitä sitten aikanaan.

Useimmat kaappien ja kellarin tavaroista eivät ole minulle yksittäin tärkeitä, eikä niiden näkeminen häirinnyt minua, vaikka viimeiset niistä lojuivat olohuoneemme lattialla vielä viikkoja Kaislan kuoleman jälkeen. Tai, no, häiritsi, mutta sellaisella melko tavallisella tavalla, jolla ihminen voi häiriintyä olohuoneen lattialla olevista tavaraläjistä. Minä tai Niko emme kumpikaan kokeneet, että tavarat kuuluisivat varsinaisesti Kaislalle, sillä ei hän koskaan ehtinyt pitää mustekalalelua kädessään tai nukkua vaunuissa lampaantaljan päällä, vaunuverhon suojaamana. Tavarat eivät kuitenkaan ole minulle neutraaleja, sillä ovathan ne muistoja hänen odottelustaan. Minulle onkin hyvin tärkeää, että tavaroille löytyy käyttöä. ”Elämä jatkuu”, totesimme Nikon kanssa tyytyväisinä nyökytellen, kun annoimme autokaukalon raskaana olevalle ystävällemme – ja tarkoitimme sitä, vaikka olimme myös surullisia. Ilahduin oivalluksestani sijoittaa ympäri asuntoamme vaellellut säkkituoli pinnasängyltä vapautuneeseen koloon. Nojatuoli on yhä olohuoneen nurkassa, mutta se sopiikin sisustukseen ja Niko istuu siinä mielellään.

Kaikkinensa minulle tuntuu olevan tärkeää tietää, millaista käyttöä tavaroille löytyy, enkä voi (enkä tahdokaan) luopua niistä noin vaan. Harkitsin kyllä hetken vaunuista luopumista, koska ne ovat aika isot ja olin ihaillut ystäväni näppärästi kokoon taittuvia vaunuja. Lopulta minua kuitenkin suretti ajatus, että rakkaudella nettikirpputoreilta haalimani vaunukokonaisuus laitettaisiin kiertoon ennen kuin olisin edes testannut sitä. Kadun jopa hieman Kaislan äitiyspakkaushaalarin myymistä, vaikka olin todennut sen ylimääräiseksi ja tehnyt myynti-ilmoituksen kauan ennen Kaislan kuolemaa. Olen lukenut vauvansa menettäneistä vanhemmista, jotka ovat säilyttäneet vauvan huoneen ennallaan. Ehkä minäkin olisin tehnyt niin, jos meillä olisi ylimääräistä tilaa. Nyt Kaisla näkyy asunnossamme vain valokuvana muistohyllyllään, mutta täällä on silti elämää (me kaksi!) ja haikaranpesälle varattu koukku pilkistää ujosti katosta. Niin outoa kuin se saattaa jollekulle ollakin, olen jopa kiintynyt asuntoomme uudella tavalla. Minusta on surullinen ajatus, ettei täällä kanssamme koskaan asuisi lasta. Jos elämä ei yllätä, haluankin asua asunnossamme niin kauan, että meitä on kolme.

P.s. Keinuhevonen on säilössä äitini lapsuudenkodissa maalla, minne veimme sen jo ennen Kaislan syntymää. Ihan vaan, jos joku mietti.