Pois liitävä haikara

Olisimme tietenkin voineet päättää tämän etukäteen, mutta eipä nyt päätetty. Keskitymme lomamatkailuun, joten blogi on kesätauolla lopun heinäkuuta ajan. Palaamme asiaan Linnean kirjoituksella sunnuntai-iltana 1. elokuuta. Mukavia kesäpäiviä!

Aina kun joku kuolee, tulee järjestää perunkirjoitus, eli tilaisuus, jossa käydään läpi hänen jälkeensä jättämät eurot+muu materia ja selvitetään, kenelle tämä komeus olisi menossa. Tuloksena syntyvä dokumentti on perukirja. Itse en onnekseni ole vielä perinyt mitään, joten minulle nämä asiat tulivat Kaislan kuollessa uusina. Perunkirjoitus tulee järjestää myös vastasyntyneenä kuolleen vauvan tapauksessa, vaikka hänellä yleensä ei ole äyriäkään omaisuutta ja hänen perillisiään ovat perintökaaren mukaan hänen vanhempansa. Naurettavaa, mutta totta. Minä satuin lukemaan asiasta  Kuolema Was Here -blogista, mutta olin siinä kohtaa itsepäisesti sitä mieltä, että jos tästä ei ole kukaan sanonut niin enpä tee! Noh, satuinpa sitten törmäämään tähän Kelan listaan  ja totta tosiaan: perunkirjoitus täytyy tehdä aina jos lapsi kuolee, ihan riippumatta siitä, minkä ikäisenä! Poikkeuksen tästä muodostavat kohtukuolemaperheet, koska heidän lapsiaanhan ei ole valtion näkökulmasta...

Ihmismielellä on taipumuksena hakea merkityksiä tapahtumille, pyrkiä säilyttämään jonkinlainen kosminen tasapaino. Jos jotain pahaa tapahtuu, sitä saattaa yrittää kompensoida etsimällä positiivisia puolia, kenties jopa pyrkimällä ajattelemaan, että ”jokaisella pilvellä on hopeareunus”. Nikon kanssa sairaalassa ollessamme muotoilimme tämän ilmaisun paremmin lapsen kuolemaan jälkeiseen tilanteeseen sopivaksi: ”hopeareunus pa**amyrkkypilvessä”. Tässä tilanteessa tarkoituksen ja hyvien puolien etsimisessä on se haaste, että jos nyt onnistummekin joitain merkityksiä keksimään, ne ovat kaikki liian ohuita ja mitättömiä tyttäremme kuoleman rinnalla. En esimerkiksi pysty kuvittelemaan joskus tulevaisuudessa ajattelevani, että “tyttäremme kuoli, mutta se on okei, koska meistä kasvoi sen ansiosta paljon empaattisempia ja parempia ihmisiä”. Ennemmin olisin kiitos epäempaattinen k**ipää, jonka esikoistytär elää. En kyllä myöskään ole mitenkään varma, että minusta tulee tämän tragedian seurauksen...

Lapsen odotuksessa mies on vähän kuin luonnostaan sivuroolissa. Luonto vaikuttaa järjestäneen asiat siten, että äiti kasvattaa lasta kohdussaan ja isän tehtäväksi jää pitää äidistä ja lapsesta huolta. Ammoisina aikoina tämä on varmasti merkinnyt eri asioita kuin nykyajan mukavuuksien ympäröimälle modernille ihmiselle, mutta periaate tuntuu pätevän edelleen. Raskausaikana pyrin hoitamaan kotitöistä suuremman osan Linnean ollessa väsynyt ja tarjoilin juotavaa hänen ollessa pahoinvoivana sohvalla. Loppujen lopuksi odotusaika sujui Linnean itsensäkin mukaan aika helposti ja monena iltana löysimme itsemme sohvalta keskustelemasta ja masun liikkeitä kuulostelemasta. Tarkoituksenani on kertoa tässä tekstissä niistä ajatuksista. Sivuosaan jääminen kiteytyy siinä, että äidille kasvava sikiö on hyvinkin fyysinen ja konkreettinen asia, toisin kuin välttämättä kasvua sivusta seuraavalle isälle. Siksi minusta tuntuikin välillä vaikealta käsittää sitä muutosta, jonka tuleva lapsi toisi elämäämme. Mo...