Abstraktion kesyttäminen (Niko)

Lapsen odotuksessa mies on vähän kuin luonnostaan sivuroolissa. Luonto vaikuttaa järjestäneen asiat siten, että äiti kasvattaa lasta kohdussaan ja isän tehtäväksi jää pitää äidistä ja lapsesta huolta. Ammoisina aikoina tämä on varmasti merkinnyt eri asioita kuin nykyajan mukavuuksien ympäröimälle modernille ihmiselle, mutta periaate tuntuu pätevän edelleen. Raskausaikana pyrin hoitamaan kotitöistä suuremman osan Linnean ollessa väsynyt ja tarjoilin juotavaa hänen ollessa pahoinvoivana sohvalla. Loppujen lopuksi odotusaika sujui Linnean itsensäkin mukaan aika helposti ja monena iltana löysimme itsemme sohvalta keskustelemasta ja masun liikkeitä kuulostelemasta. Tarkoituksenani on kertoa tässä tekstissä niistä ajatuksista.

Sivuosaan jääminen kiteytyy siinä, että äidille kasvava sikiö on hyvinkin fyysinen ja konkreettinen asia, toisin kuin välttämättä kasvua sivusta seuraavalle isälle. Siksi minusta tuntuikin välillä vaikealta käsittää sitä muutosta, jonka tuleva lapsi toisi elämäämme. Monissa elokuvissa on esitetty humoristisia kohtauksia kauhusta kangistuvista (tai -huutavista) tulevista isistä, kun he saavat kuulla kumppaninsa raskausuutisesta. Itselleni kokemus ei ollut likimainkaan niin dramaattinen. Olimme Linnean kanssa jo useamman vuoden ajan keskustelleet haluavamme joskus hankkia lapsia. Päätimme oikean ajan tulleen kumppanini saatua opintonsa päätökseen. Kun raskaustesti nyt näytti kahta viivaa, taisin tokaista jotain sen suuntaista, että ”no siinä ei kauaa mennyt.” Varhaisultran myötä (jossa ruudulla näkyvässä pienessä pavunmuotoisessa mökkylässä sykki yksi kirkas piste) aloin tajuta, etten tiennyt paljoakaan vauvoista, enkä niiden hoidosta.

Asia konkretisoitui hieman lisää, kun kerroimme uutisesta vanhemmilleni. Olimme menossa vierailemaan maalle kesälomalla ja siksi tuntui aiheelliselta kertoa puolisoni muuttuneista ruokailutottumuksista ja tietysti tarjota selitys hänen viimeaikaiselle huonovointisuudelleen. Uutinen tuntui tulevan vanhemmilleni täytenä yllätyksenä. Äitini oli vilpittömän ilahtunut ja alkoi tapansa mukaan samantien suunnitella ja hössöttää kaikenlaista. Isäni oli pitkään hiljaa ja tokaisi sitten ”Siinä tuleekin sitten iso elämänmuutos.” Tämä tuleva elämänmuutos toki varmaan pyöri alitajuisesti päässäni, mutten oikein saanut siitä selkeää otetta. Itselläni asiasta oli vain hatara mielikuva, jota värittivät Linnean siskojen lapsista saadut kokemukset.

Koska tajusin tulevan muutoksen olevan minulle hyvin abstrakti, aloin aktiivisesti ottamaan asioista selvää ja luomaan mielikuvia, ikäänkuin rakentaakseni kuvan tulevaisuudesta ja elämänmuutoksesta, joka oli tulossa. Eräs varhaisista mielikuvistani liittyi kakkavaippojen vaihtoon kaasunaamari päässä, olenhan melkoisen hajuherkkä. Tämän kerroin Linnealle, joka naurahti ajatukselle, varmaan osittain siksi, että minulla todella on kaasunaamari, jonka voitin jostain voimakisasta teekkariaikoina. Armeijan ylijäämää edustavan vanhan, mutta täysin avaamattoman ja toimivan kaasunaamarin paikka on edelleen keittiön seinällä, ”sipulin sattuessa”-kyltin alla. Mietin, mahtaisiko vauva pelästyä moista ilmestystä, mutta mietin, että toisaalta vauvat oppivat aika nopeasti tietyt rutiinit ja ainahan naamariin voisi maalata keltaisen hymynaaman. Olin lukenut jostain, että aivan pienetkin vauvat reagoivat yksinkertaisiin, hymyileviin kasvoihin positiivisesti.

Tuli loppukesä ja ensimmäisen ultraäänitutkimuksen aika. Apteekista saatu kuvitettu odotusajan opas tai mikään muukaan kuvituskuva ei alkuunkaan riittänyt vetämään vertoja ultraäänitutkimuslaitteen ruudulla tapahtuvaan näytelmään. Kuvituskuvista kun tuppaa jäämään jotenkin staattinen vaikutelma kohdun sisäisistä tapahtumista, ikään kuin kasvava sikiö vaan nukkuisi lapsivedessä. Ruudulla villisti nytkähtelevä ja raajojaan heiluttava sikiö antoi ainakin tästä kehitysvaiheesta kovin eläväisen kuvan. Tutkimuksissa kaikki oli aivan mallikkaasti ja Linneakin voi erinomaisesti. Uskoakseni juuri ensimmäinen ultra konkretisoi minulle sen, että meillä tulisi olemaan vauva noin puolen vuoden sisällä!

Kesä kääntyi syksyksi ja pohdimme, miten yhteiselle avantouintiharrastuksellemme kävisi. Selvitimme asiaa ja ainakaan neuvola tai lääkärituttumme eivät vaikuttaneet pitävän avantouintia riskaabelina. Yleinen mielipide asiaan tuntui olevan lähinnä ”mikä on hyväksi äidille on hyväksi lapsellekin”. Kävimme syyskuussa mökkeillessä uimassa jo melko kylmässä järvivedessä. Linnea ei vielä tähän mennessä ollut tuntenut varmasti mitään liikkeitä, mutta nyt mahassa tuntui aavistus kuplinnasta. Korva vatsaa vasten pystyin kuulemaan vaimeaa, mutta epäsäännöllistä, tykytyksen kaltaista ääntä. En tietenkään voi olla varma, että kuulinko tuolloin Kaislan liikkeitä ensimmäistä kertaa, mutta ainakin näin oli hauskaa ajatella. Puhuimme Linnean kanssa siitä, kuinka pikkuinen nyt varmaan ihmetteli äidin kokemaa adrenaliini- ja dopamiimivyöryä. Tämän yhden tapauksen jälkeen emme koskaan huomanneet avantouinnin yhteydessä mitään erityistä reaktiota. Olisiko niin, ettei mitään reaktiota ollut koskaan ollutkaan ja sikiöt eivät varsinaisesti huomaa ja reagoi kohdun ulkopuolisiin nopeisiin lämpötilanmuutoksiin? Sitähän emme varmaan saa tietää, mutta ajattelimme kuitenkin, että ehkä pikkuisestamme tulee jonkin sortin extremeurheilija, kun noin tyynesti asiaan suhtautui.

Rakenneultran aika koitti ja tällä kertaa pikkuinen oli hieman rauhallisempi. Hänestä saatiin hyvät kuvat ja kaikki oli edelleen oikein mallikkaasti. Myös sukupuoli selvisi helposti tutkimuksessa, meille olisi tulossa pieni tyttö! Huomasin tässä yhteydessä, että jotenkin alitajuisesti olin toivonut enemmän poikaa. Kenties poikalapsen kasvuun ja kasvatukseen olisi ollut miehenä jotenkin helpompi samaistua ja ehkä osa mielikuvista, joita raskausaikana oli syntynyt, olivat sukupuolittuneita. Erityisesti teini-ikä mietitytti, millaistahan siitä sitten aikanaan tulisi? Itselläni taisi olla teini-ikäisistä tytöistä lähinnä negatiivisia mielikuvia, kaiketi temperamenttisen pikkusiskoni ja muutamien ärsyttävien entisten luokkatoverieni kautta. Toisaalta viimeaikaiset positiiviset kokemukset Linnean siskonlapsien kanssa saivat minut miettimään, että ehkä varhaiskasvatuksella pystyisi ratkaisemaan joitakin murrosiän haasteita. Mitä lähipiirin lasten kanssa leikkimiseen tulee, olen varmaan aika perinteinen mies, ja yleensä leikit ovat aika fyysisiä ja vauhdikkaita. Totesin, että sukupuoli nyt ei ainakaan vaikuta siihen, että lapset ylipäätään pitävät riehumisleikeistä. Toisaalta vastapainoksi minulta löytyisi paljon kärsivällisyyttä ja kädentaitoja, jotka haluaisin tyttärelleni opettaa vähän rauhallisimpien hetkien tullen. Mitä teini-ikään tulee, pohdin, että lapsuudessa luotu luottamuksellinen ja läsnäoleva suhde helpottaisi pahimpia myrskyjä. Minulla olisi siis paljon annettavaa myös tyttölapsen kasvatukseen.

Luin syksyn mittaan muutamia kirjoja sikiön kehityksestä sekä pienten lasten unesta. Ajatuksissani varmaankin roikkui kauhukuvia siitä, kuinka rääkyvä nyytti estäisi meitä molempia nukkumasta. Kirjoissa oli kuitenkin paljon konkreettisia neuvoja, joita voisi kokeilla jo muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Näitä olivat monet kokeilleet vaihtelevalla menestyksellä, johon lapsen temperamentti vaikuttaa paljonkin. Niinpä minulle lopulta muodostui mielikuva, jossa olen pitkän työpäivän jälkeen lepäilemässä selälläni sohvalla. Vauva nukkuu vatsani päällä ja on kuolannut osan paitaani märäksi. Linnea katselee meitä ovenpielestä lämpimästi hymyillen tavalla, jolla vain äidit voivat ja napsaisee salaa kuvan (en pidä kuvatuksi tulemisesta). Toiseen liittyi ajatuksia tulevasta kesästä, ja siitä, kuinka viettäisimme tyttäreni kanssa aikaa mökin nurmikolla viltin päällä. Hän kävisi kärsimättömäksi selinmakuuseen ja pilvien ihmettelyyn ja niinpä kääntäisin hänet vatsalleen. Mykistynyt ilme kasvoillaan hän tuijottaisi kasvojensa lähellä kasvavia ruohonkorsia. Makaisimme yhdessä viltin päällä vatsallamme ja ihmettelisimme ruohoa. Pienille lapsille kaikki kokemukset tulevat ensimmäistä kertaa, siksipä ajattelin, että lapseni saattaisi opettaa minuakin kiinnittämään huomiota elämän pieniin ihmeisiin.

Vuodenvaihteen tienoilla näin painajaisen, josta muistin osan vielä valveillakin. Uni ei ollut kovin konkreettinen, mutta siinä Linnea istui puun alla yksin ja itki. Seuraavana päivänä valveilla tulkitsin unen niin, että lapsemme oli kuollut. Joskus unet heijastelevat alitajuisia pelkoja ja tämä oli varmaankin sellainen. Uni sai minut kuitenkin ajattelemaan, että näinkin voisi käydä. Kuoleman mahdollisuus, vaikkakin todella epätodennäköinen, jäi jonnekin alitajuntaan kummittelemaan, joskaan se ei noussut uudelleen esiin kuin vasta tyttäreni synnyttyä. Kenties jollain raadollisella tavalla se, että ajatus oli käynyt mielessäni, teki tosiasioiden hyväksymisestä lopulta helpompaa.

Niinpä, kun odotin yksin tietoa hätäsektion etenemisestä, kaikki odotusajalla syntyneet mielikuvat ikäänkuin purkautuivat ja hajosivat alkutekijöihinsä. Kun loin minulle saatavilla olevan vähäisen tiedon perusteella tilannekuvaa, siihen mahtui vähenevässä määrin uteliaan yksivuotiaan touhujen seuraamista tai viisivuotiaan rämäpään perässä juoksemista. Lopulta jäljellä olevat skenaariot sisälsivät enää luopumista muodossa tai toisessa. Kun minut haettiin vauvaa katsomaan, jouduin hänen lisäkseen luopumaan yhdessä hetkessä kaikista niistä mielikuvista, joita olin yhdeksän kuukauden aikana muodostanut. Tuleva yhteinen matka katkesi, ennen kuin se oikein ehti alkaakaan. Nyt jälkeenpäin ajatellen olen kuitenkin kiitollinen edes siitä mielikuvamatkasta, jonka olin pystynyt tyttäreni kanssa kulkemaan. Matkaa oli vielä muutama askel jäljellä. Olen jo kertoillut muutamasta ”Surun rituaalit”-teksteissä.

Seuraavaksi aion kirjoittaa viimeisistä konkreettisista asioista, jotka liittyivät yhteisen matkamme viimeisiin askeliin. Tekstin valmistumisessa voi valitettavasti kestää aikansa. Töissä arki on jatkunut aivan, kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan ja runsaiden ylitöiden ja oman jaksamisen kanssa tasapainoilu vaatii veronsa.