Lapsen kuoleman tarkoitus (Linnea)

Ihmismielellä on taipumuksena hakea merkityksiä tapahtumille, pyrkiä säilyttämään jonkinlainen kosminen tasapaino. Jos jotain pahaa tapahtuu, sitä saattaa yrittää kompensoida etsimällä positiivisia puolia, kenties jopa pyrkimällä ajattelemaan, että ”jokaisella pilvellä on hopeareunus”. Nikon kanssa sairaalassa ollessamme muotoilimme tämän ilmaisun paremmin lapsen kuolemaan jälkeiseen tilanteeseen sopivaksi: ”hopeareunus pa**amyrkkypilvessä”.

Tässä tilanteessa tarkoituksen ja hyvien puolien etsimisessä on se haaste, että jos nyt onnistummekin joitain merkityksiä keksimään, ne ovat kaikki liian ohuita ja mitättömiä tyttäremme kuoleman rinnalla. En esimerkiksi pysty kuvittelemaan joskus tulevaisuudessa ajattelevani, että “tyttäremme kuoli, mutta se on okei, koska meistä kasvoi sen ansiosta paljon empaattisempia ja parempia ihmisiä”. Ennemmin olisin kiitos epäempaattinen k**ipää, jonka esikoistytär elää. En kyllä myöskään ole mitenkään varma, että minusta tulee tämän tragedian seurauksena yhtään sen parempi ihminen.

Jos Kaisla olisi saanut valita, hän olisi luultavasti halunnut elää. Nyt kuitenkin kävi niin, että elämä, joka oli vasta alussa, päättyi täysin yllättäen. Kaislan kuolema on täysin kohtuutonta sekä hänen itsensä että meidän jäljelle jääneiden kannalta. Tästä syystä en enää pysty kuvittelemaan, että jossain olisi jokin kolossaalinen vaaka, joka hakeutuisi aina tasapainoon. En siis usko, että tyttäremme kuolemasta välttämättä seuraisi mitään hyvää myöhemmin meidän elämässämme, tai että hänen kuolemallaan olisi jokin ylevä ”tarkoitus”, ”kohtalo”, joka selittäisi, miksi näin piti käydä.

Kaislan kuolema on loputtoman pitkä miinusmerkki, suunnattoman huono tuuri, kun osuimme siihen alle puolen prosentin joukkoon, joiden lapsi kuolee kohtuun, pian synnyttyään, tai ylipäätään ennen aikojaan. Surusisareni kylläkin kieltäytyy käyttämästä ilmaisuja ”onni” tai ”tuuri”, koska ne sanat viittaavat hänen mielestään pieniin asioihin, kuten jossain pelissä häviämiseen, ja ovat näin ollen vähätteleviä, kun puhutaan tällaisesta luonnottomasta ja järjenvastaisesta kuolemasta. Minä taas ajattelen, että huono tuuri on nimenomaan osa tätä mielettömyyttä. Kaislan kuolema ei ole pieni asia, mutta syy siihen on monien, pienten, surkeiden sattumusten summa, kuin käänteinen lottovoitto. Myös meidän toimintamme koko kuviossa oli kuin lottoamista: saatoimme kyllä päättää osallistua ja valita numerot, mutta lopputulos oli täyttä arpapeliä ja poissa meidän käsistämme. Elämä on haurasta. Lapsia ei hankita, vaan saadaan.

Kun ajatusmaailmani on tällainen, niin ei liene ihme, että yksi parhaita kuulemistani lohtulauseista on ”maailma ei ole reilu”. Tähän tiivistyy se tässä tekstissäkin hahmottelemani ajatus, että Kaislan kuolemaa on meille tapahtunut kamala asia, jota ei tarvitse kääntää hyväksi etsimällä hopeareunuksia. Saa toki, etenkin jos se tuo lohtua, mutta ei tarvitse. Tästä huolimatta meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tilanne ja opetella elämään surun, ikävän ja kaikkien muiden tunteiden kanssa. Katkeroitumisesta olisi vain haittaa, eikä se toisi Kaislaa takaisin. Lopulta ainoa asia, johon voin edes hieman vaikuttaa on se, hyväksynkö tilanteen aiemmin vai myöhemmin.

Tämä pohdinta voi kuulostaa aika synkältä, mutta itse asiassa tämä oivallus omasta voimattomuudestani on ollut minulle yllättävän vapauttava. Kaisla on poissa, eikä millään mitä surun suhteen ajattelen, teen tai jätän tekemättä, ole merkitystä juuri muille kuin itselleni. Saan siis tehdä ja ajatella ihan mitä tahdon! En nyt tarkoita, että murtautuisin yöllä lähikauppaan ja söisin karkkihyllyn tyhjäksi (vaikka sekin houkutus on suuri – siellä on Pandan suklaalakupaloja!), vaan ihan sitä, että kaikki (lailliset) tavat parantaa vointiani tai vahvistaa jokseenkin kärsinyttä luottamustani tulevaan ovat täysin sallittuja. Saan keskittyä oman hyvinvointini vaalimiseen, eikä se millään muotoa kumita pois Kaislan syntymää tai kuolemaa, eikä myöskään tarkoita, että surisin sen vähemmän. Olisihan lopulta kaikista surullisinta, jos rakastamani tytär olisi syynä siihen, että elämäni menisi peruuttamattomasti pilalle.

Päätettyäni (yrittää) hyväksyä tilanteen olen keskittynyt erityisesti merkityksellisyyden tunteen ruokkimiseen. Pikkuhiljaa olen alkanut löytää edes hieman merkityksellisyyttä samoista lähteistä kuin aiemminkin: pyrkimällä ilahduttamaan kanssaihmisiäni, tekemällä työni hyvin, käsillä tekemisestä jne. Alusta asti tärkeintä on silti ollut toivo päästä myös elävän lapsen vanhemmiksi. Olemme Nikon kanssa ruokkineet tätä toivoa esimerkiksi käymällä katsomassa omakotitaloja ihan huviksemme. Ei meidän olisi mitään järkeä muuttaa omakotitaloon kahdestaan, mutta talojen katselu ruokkii unelmiamme ajasta, jolloin tilalle on tarvetta. Haave voi tosin toteutua vasta kaukana tulevaisuudessa, sillä sektio asettaa rajoitteensa tuleville raskauksille (ja talot ovat kalliita!), mutta kuten olen jo aiemmin todennut, minun ei tarvitse luopua siitä. Ruokin unelmaa tulevasta myös ostamalla ompelukirjan, jossa on lastenvaatteiden kaavoja. Vielä joskus minä olen taas raskaana ja ompelen lapselleni unipussin – joka pääsee myös käyttöön. Näin minä tahdon uskoa, enkä välitä, vaikka toimisinkin välillä vähän pöhkösti. Minun optimismini on itsepäistä.

Näiden ylevien pohdintojen jälkeen todettakoon, että eihän tämä todellisuudessa mene ihan niin nätisti, että ”Hyväksyn lapseni kuolleen, enkä voi tehdä mitään asialle. Ajattelen positiivisesti, uskon tulevaan ja elän onnellisena elämäni loppuun saakka”. Hyväksyminen on hyvä ohjenuora, mutta minkä ihminen tunteilleen mahtaa. Katkeruus ja kateus ovat toistuvia vieraita, esimerkiksi silloin kun vähän vieraammat ihmiset mainostavat vauvauutisiaan sosiaalisessa mediassa. Annan näidenkin tunteiden tulla, mutten ruoki niitä. Olen piilottanut joidenkin ihmisten Facebook-ilmoitukset ja jos jonkun ystävän lapsen näkeminen alkaa jossain kohtaa tuntua raskaalta, saan säännöstellä tapaamisia. Suru ei myöskään ole tehnyt minusta pyhimystä ja nyt ei ole minkään rupea-paremmaksi-ihmiseksi -projektin aika. En minä ennenkään suhtautunut rakkaudellisen positiivisesti kaikkiin ihmisten kummallisuuksiin, joten ei nytkään tarvitse. Jos minua siis ärsytti lukea pikku-Matin kakkavaipoista vuosi sitten, niin saa ärsyttää edelleen.