Pois liitävä haikara

Esikoistyttäremme odotusaika oli kaikkinensa helppoa ja melko huoletonta. Valmistauduin äitiyteen hankkimalla vauvalle kaikki tarpeelliset ja tarpeettomatkin tarvikkeet. Pienetkin komplikaatiot tutkittiin ja todettiin vaarattomiksi. Ensimmäisen kolmanneksen “aamu”pahoinvoinnin (mikä ilmaisu 24h kuvotukselle!) jälkeen voin erinomaisesti. Tein pitkiä kävelyretkiä aivan raskauden loppuun saakka ja synnytyskin käynnistyi luomusti: Lapsivesi alkoi tihkua eräänä perjantaiaamuna raskausviikolla 40+5. Samana iltana menimme sairaalaan streptokokkinäytettä varten. Näyte oli negatiivinen ja vauvalla oli kaikki hyvin, joten meidät kotiutettiin saatesanoin “sinun on tärkeää nyt saada nukutuksi, jotta jaksat”. Tämän jälkeen en tietenkään saanut nukuttua lainkaan. Kävin ylikierroksilla ja järjestelin vielä viimeiset vauvan tavarat paikoilleen ennen nukkumaanmenoa, sillä palatessamme sairaalasta meillä olisi kädet täynnä vauvan kanssa. Uni ei tullut – etenkään kun supistukset alkoiva...

”Isä, nyt on aika tulla katsomaan vauvaa”, ilmoitti synnytyshuoneen ovensuuhun ilmestynyt kätilö. Synnytysosasto oli melkoisen kompakti, eikä leikkaussaliin ollut juurikaan matkaa. Paikalla olivat minua noutamaan tulleen kätilön lisäksi muu toimenpiteessä mukana ollut henkilökunta. Vauva makasi lämpöpatjalla rauhallinen ilme kasvoillaan. Kysyin äidin vointia ja menin lapseni vierelle. Muistiini piirtyivät tuolloin vahvasti pienen tytön kauniit piirteet: pyöreät posket, mutrusuu ja pikkuinen nöpönenä. Hänen rintansa ja pienet käsivartensa olivat täynnä antureita ja johtoja ja hänen päässään oli vaaleanvihreä villamyssy. Silitin pikkuista päätä ja huomasin hänen hiuksensa, jotka hoitovalojen keilassa tuntuivat hohtavan kuin kaislikko laskevan auringon valossa. Vauvan kasvoilla oli levollinen ilme ja hän näytti nukkuvalta. Kiinnitin huomioni hänen hieman kurttuiseen vastasyntyneen leukaansa, joka toi tilanteessa mieleeni takaumana vaarini leuan hänen maatessa kuolinvuoteellaan. Tyttär...