Koditonta rakkautta (Linnea)

Esikoistyttäremme odotusaika oli kaikkinensa helppoa ja melko huoletonta. Valmistauduin äitiyteen hankkimalla vauvalle kaikki tarpeelliset ja tarpeettomatkin tarvikkeet. Pienetkin komplikaatiot tutkittiin ja todettiin vaarattomiksi. Ensimmäisen kolmanneksen “aamu”pahoinvoinnin (mikä ilmaisu 24h kuvotukselle!) jälkeen voin erinomaisesti. Tein pitkiä kävelyretkiä aivan raskauden loppuun saakka ja synnytyskin käynnistyi luomusti: Lapsivesi alkoi tihkua eräänä perjantaiaamuna raskausviikolla 40+5. Samana iltana menimme sairaalaan streptokokkinäytettä varten. Näyte oli negatiivinen ja vauvalla oli kaikki hyvin, joten meidät kotiutettiin saatesanoin “sinun on tärkeää nyt saada nukutuksi, jotta jaksat”. Tämän jälkeen en tietenkään saanut nukuttua lainkaan. Kävin ylikierroksilla ja järjestelin vielä viimeiset vauvan tavarat paikoilleen ennen nukkumaanmenoa, sillä palatessamme sairaalasta meillä olisi kädet täynnä vauvan kanssa. Uni ei tullut – etenkään kun supistukset alkoivat aamuyöstä olla varsin kivuliaita.

Palasimme aamukahdeksalta sairaalaan. Olisin mielelläni mennyt sinne jo pari tuntia aiemmin, mutta silloin oli täyttä. Olin väsymyksen ja kipujen vuoksi jokseenkin äreä, mutta muuten tunnelma oli rauhallinen. Yritin harjoittaa “synnytyslaulua”, jonka pitäisi helpottaa kipujen kanssa pärjäämistä, mutta zen-henkisen hallitun ääntelyn sijaan lopputulos taisi kyllä muistuttaa lähinnä vihaisten kollikissojen uhittelua. Odotimme lääkärille tutkittavaksi pääsyä runsaat kaksi tuntia ja Niko häiriköi tiedustelemalla, voiko tehdä jotain. Kehtasi vielä loukkaantua vastauksestani ja vetäytyi nyrpeänä huoneen nurkkaan torkkumaan (vastaus oli “turpa kiinni” - oli mielestäni olosuhteisiin nähden ihan kohtuutonta, että pitäisi muka jaksaa puhua nätisti puolisolle). Ajan kuluessa ideaalini mahdollisimman luomusta synnytyksestä ehtivät kummasti karista. Lopulta siirryimme tutkimushuoneeseen, jossa lääkäri tutki minut ja vauvan, ohjasi meidät synnytyssaliin ja määräsi kipulääkettä. Kaikki vaikutti edelleen olevan täysin kunnossa ja yritin saada nukuttua edes vähän.

Jos ensimmäiset tunnit sairaalassa kuluivat hitaasti ja tuskallisesti, niin esikoisemme kuolemaan johtanut käänne tapahtuikin sitten nopeasti: Yhdessä hetkessä torkuskelin rauhassa. Seuraavassa hetkessä vauvan syke oli romahtanut, synnytyssali täyttyi henkilökunnalla ja kätilö varoitti hätäsektion mahdollisuudesta. Kun sektiopäätös tehtiin, tunsin mahassani potkun, joka tulisi jäämään viimeiseksi. Minut kiidätettiin leikkaussaliin. Tullessani tajuihini heräämössä Niko oli vieressäni ja minulle kerrottiin, että lapsemme oli kuollut. Olin ollut nukutettuna, kun lapsemme syntyi ja häntä elvytettiin, joten minusta tuntui kuin tämä kaikki olisi tapahtunut 10 minuutissa.

Esikoisemme saaminen syliini oli ja tulee ehkä aina olemaan sekä elämäni surullisin että onnellisin hetki. Hän oli kaunein vauva, jonka olin ikinä nähnyt. En edes huomannut hiipiviä kuoleman merkkejä tai nenään kiinnitettyä intubointiputkea. Vauva oli perinyt isänsä kullanpunaiset hiukset, jotka tuntuivat hehkuvan loisteputkien valossa ja nenä oli saman mallinen kuin minullakin. Hän näytti rauhalliselta, kuin nukkuvalta. Tuntui täysin käsittämättömältä, että hän ei enää koskaan heräisi. Niko otti jokusen kuvan, jotka tulisivat myöhemmin olemaan meille arvokkaita. Minusta tuntui, etten saisi pitää lastani pitkään, vaikkei kukaan meille näin sanonutkaan. Pidinkö häntä lopulta 5, 10 vai 30 minuuttia, ennen kuin annoin hänet pois? En osaa sanoa. Nimen me kuitenkin päätimme: Kaisla.

Olin valmistautunut Kaislan tuloon monenlaisilla hankinnoilla (näistä lisää myöhemmin), mutta äitiys oli minulle uusi kokemus. En ollut valmistautunut siihen pohjattomaan rakkauteen, jota tunsin Kaislaa kohtaan. Samassa hetkessä tämä rakkaus muuttui suruksi, jonka sanotaan olevan koditonta rakkautta. Molemmat tunteet olivat läsnä yhtä aikaa. Ehkä suru muuttuu ajan saatossa taas rakkaudeksi? Ikävä jää.