Eräänä kauniina helmikuisena päivänä (Niko)

”Isä, nyt on aika tulla katsomaan vauvaa”, ilmoitti synnytyshuoneen ovensuuhun ilmestynyt kätilö. Synnytysosasto oli melkoisen kompakti, eikä leikkaussaliin ollut juurikaan matkaa. Paikalla olivat minua noutamaan tulleen kätilön lisäksi muu toimenpiteessä mukana ollut henkilökunta. Vauva makasi lämpöpatjalla rauhallinen ilme kasvoillaan. Kysyin äidin vointia ja menin lapseni vierelle. Muistiini piirtyivät tuolloin vahvasti pienen tytön kauniit piirteet: pyöreät posket, mutrusuu ja pikkuinen nöpönenä. Hänen rintansa ja pienet käsivartensa olivat täynnä antureita ja johtoja ja hänen päässään oli vaaleanvihreä villamyssy. Silitin pikkuista päätä ja huomasin hänen hiuksensa, jotka hoitovalojen keilassa tuntuivat hohtavan kuin kaislikko laskevan auringon valossa. Vauvan kasvoilla oli levollinen ilme ja hän näytti nukkuvalta. Kiinnitin huomioni hänen hieman kurttuiseen vastasyntyneen leukaansa, joka toi tilanteessa mieleeni takaumana vaarini leuan hänen maatessa kuolinvuoteellaan.

Tyttäremme Kaisla syntyi hätäsektiossa helmikuun toiseksi viimeisenä päivänä, kuusi päivää lasketun ajan jälkeen. Hän oli ollut syntyessään jo kovin huonokuntoinen, eikä yli tunnin kestäneistä elvytysyrityksistä huolimatta selvinnyt koettelemuksistaan. Tämän blogin tarkoituksena on avata meidän ajatuksiamme ja tuntemuksiamme vaikealla ja raskaalla tiellä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Kerron tässä osassa erityisesti omasta kokemuksestani paljon odotetun esikoisen isänä.

Synnytystä edeltänyt yö oli sujunut kovin levottomasti, eikä puolisoni Linnea ollut saanut nukuttua silmäystäkään kivuliaiden ja vähitellen tihenevien supistusten ja luultavasti lähestyvän ensisynnytyksen jännityksen takia. Olimme olleet edellisiltana sairaalassa kontrollissa lapsiveden tihkumisen vuoksi ja meidän käskettiin tulla uudelleen aamukahdeksalta synnytyksen käynnistykseen. Linnea kääntyili hermostuneena sängyssä ja minäkään en tainnut ummistaa silmiäni kuin muutamaksi tunnin pätkäksi, olenhan melkoisen herkkäuninen ja taipuvainen heräämään jopa siihen, että lehdenjakaja kolistelee porraskäytävässä. Sanomattakin lienee selvää, että olimme aamulla väsyneitä ja hieman äreitä. Yksinkertaisen puuroaamiaisen jälkeen ajoimme sairaalaan. Aamu oli kaunis, kuulas ja täysin selkeä. Valtava täysikuu möllötti laskemaisillaan läntisellä taivaalla ja ajomatkan tunnelma oli supistuskivuista huolimatta seesteinen. Lapsestamme saattaisikin tulla helmikuinen! 

Olimme pakanneet kaiken valmiiksi jo ennen laskettua aikaa, mutta jätimme suureen urheilukassiin pakatut tavarat autoon ja siirryimme synnytyssairaalan vastaanotolle. Vuodeosastolla kätilö tutki puolisoni tilanteen ja totesi, ettei synnytyksen käynnistämistä tarvitsisi vauhdittaa, kaikki oli lähtenyt luonnostaan käyntiin ja vaikutti etenevän normaalisti. Doplerilla mitattuna lapsen syke oli hieman koholla, mutta tämän arveltiin johtuvan nestevajeesta ja huonosti nukutusta yöstä. Tiputuksella annetun nesteytyksen ja peruskipulääkkeen myötä lapsen syke rauhoittui, mutta Linnean supistuskipuihin lääkkeet eivät auttaneet. Omaksi roolikseni jäi tässä vaiheessa sairaalahuoneen nurkassa olevalla rahilla loikoilu ja torkuskelu, sillä kaikki yritykseni tiedustella puolisoltani hänen vointiaan saivat lähinnä tylyn vastaanoton. Totesin paremmaksi pysyä poissa jaloista ja antaa hänen edes yrittää levätä vähän. Päivästä saattaisi tulla pitkä, näinhän asian laita yleensä on ensisynnyttäjillä. Torkahtelin satunnaisesti tokkuraisessa olotilassa, heräsin välillä kuuntelemaan puolisoni vaikerrusta ja seurasin monitoreiden käyriä aikani kuluksi.

Odotimme sairaalahuoneessa tunnin-pari, jona aikana kätilö kävi tarkastamassa äidin ja vauvan tilanteen ja tunnusteli avautumista ja mahdollisuutta kiinnittää sykeanturi vauvan päähän. Vatsan päälle remmeillä laitettavat dopplerit, kuten ammattini puolesta jo tiesinkin, ovat joskus hieman epäluotettavia. Käyrien mukaan vauvalla oli ollut lyhyt sykelasku, jonka todenmukaisuudesta ei oltu aivan varmoja. Tämän vuoksi asia haluttiin varmistaa tarkemmalla anturilla. Kun sen asentaminen ei avautumistilanteen puolesta ollut vielä mahdollista, meidät vietiin tutkimushuoneeseen, jossa lääkäri tarkasti tilanteen ultraäänellä. Kaikki vaikutti olevan hyvin ja synnytys eteni normaalisti. Meidät siirrettiinkin synnytyssaliin odottamaan ja samalla Linnea sai vahvempaa kivunlievitystä supistuskipuihin. Hyvä niin, sillä tässä vaiheessa puolisoni muistutti käytökseltään lähinnä kesken talviunia herätettyä karhua, jota ärsytti suuresti pesän ulkopuolella tapahtuva jatkuva liikehdintä ja ravaaminen. Tilanteessa ei auttanut muu, kuin vetäytyä huoneen nurkkaan, lueskella aamun uutisia ja hyräillä satunnaisia laulunpätkiä, jotka melko lailla poikkeuksetta saivat osakseen tyrmäävää kritiikkiä.

Puolisoni vointi alkoi kipulääkkeen vaikutuksesta hieman helpottua ja toivoin, että hän saisi hieman torkahdettua. Olin pitänyt monitoreita silmällä ja äkkiä kiinnitin huomiota meneillään olevaan sykekäyrän laskuun ja epäsäännöllisyyteen. Arvelin, että dopplerin anturit olivat huonosti paikallaan, kun Linnea oli kääntyillyt hieman vuoteella. Puolisoni protesteista huolimatta tarkastelin asiaa lähemmin. Totesin nopeasti, etten pysty itse ratkaisemaan ongelmaa ja painoin hoitajankutsupainiketta. Paikalle saapunut kätilö asetti dopplerin anturit ja johdot paremmin paikalleen, jolloin saatiin taas signaalia. Käyrä kuitenkin putosi uudelleen ja yhtäkkiä huoneeseen ilmestyi lääkäri usean hoitajan kanssa tutkimaan tilannetta. Käyriä monitoroidaan nykyään etänä, joten toiminta oli varsin nopeaa. Itse pysyin sivummalla ja seurasin tilannetta. Taustojeni puolesta tiesin, että nyt on luultavasti vakava paikka. Henkilökunta puhui tilanteessa omaa, latinalaisten sanojen sävyttämää kieltään. Haluttiin varmistaa, että antureilla nähty sykelasku on todellinen. Hoitaja laski käyrästä ääneen minuutteja, paikalle tuotiin lisää instrumentteja ja lopulta lääkäri totesi sykelaskun ultraäänellä. Hieman tokkuraiselle Linnealle selitettiin että tilanteessa saatetaan joutua hätäsektioon, jonka hän otti varsin tyynesti. Ilmeisesti tilanteen vakavuus ei täysin ollut saavuttanut hänen väsynyttä mieltään. Kahdeksannen minuutin kohdalla lääkäri teki hätäsektiopäätöksen. Nappasin Linneaa nopeasti kädestä ja toivotin molemmille onnea matkaan. Hoitohenkilökunta poistui sairaalavuoteessa makaavan puolisoni kanssa ja hänet kiidätettiin leikkaussaliin. Kätilö huikkasi minulle vielä ovenraosta, että tulevat tuomaan tietoja heti kun niitä on.

Niinpä niin. Leikkaussaliin ei ulkopuolisia päästetä noin vain. Olen ollut seuraamassa mm. avosydänleikkauksia teknisenä apuhenkilönä ja tiedän, että kaikelle on oma proseduurinsa, valmistelut ja pukeutuminen vievät aikaa. Minulle ei oikeastaan jäänyt tilanteessa muuta vaihtoehtoa, kuin istua ja odottaa synnytyshuoneessa. Aloin käydä mielessäni läpi viime hetkien tapahtumia ja luomaan omiin tietoihini ja havaintoihini perustuvaa tilannekuvaa. Vauvan syke oli romahtanut normaalista noin 130:stä lyönnistä minuutissa vain 50-60 lyöntiin minuutissa. Sykkeenalenema oli todennettu ultraäänellä, joten kyse ei ollut pelkästä dopplerien virheellisestä lukemasta. Sydänlihas on melkoisen sitkeä ja se saattaa sykkiä itsekseenkin ilman sinussolmukkeen kautta tulevaa tahdistavaa rytmiä. Liian matala syke on kuitenkin vaarallinen sikiöillekin, erityisesti jos tilanne ei korjaannu itsestään. Myöhemmin luin, että lyhyet sykelaskut ovat normaaleja, esimerkiksi hetkittäisistä napanuoran puristuksiin joutumisista johtuvia, ja ne korjaantuvat itsekseen nopeasti. Vauvamme syke ei kuitenkaan korjaantunut ja alenemaa oli jatkunut jo yli kahdeksan minuuttia. Tilanteen korjautuminen itsestään muuttui jatkuvasti epätodennäköisemmäksi.

Mieleni alkoi luomaan skenaarioita, erilaisia vaihtoehtoja, jotka vaikuttivat enemmän tai vähemmän todennäköisiltä. Toivoa oli vielä, jos vauva saataisiin nopeasti ulos hätäsektiossa ja hänelle voitaisiin antaa lisähappea. Pitkä sykkeenalenema ja siitä seuraava hapenpuute kuitenkin voivat aiheuttaa eriasteisia sisäelin- ja aivovaurioita. Pohdin, millaista olisi hoitaa kehitysvammaista lasta, tai millaista arki tulisi olemaan kymmenen-kahdenkymmenen vuoden päästä, jos lapsi vammautuisi niin pahoin, että olisi loppuelämänsä riippuvainen vanhempiensa tuesta. Pohdin ja toivoin, että Linnealla olisi kaikki hyvin, sillä mitkään leikkaukset eivät ole riskittömiä. En uskonut, että selviäisin vauvan hoidosta yksin. Pohdin myös, miten selviäisimme, jos lapsi kaikesta huolimatta menehtyisi.

“Onneksi olkoon, teille on syntynyt kaunis pieni tyttö” - ajatuskullkuni katkaisi oven suuhun tullut kätilö. Muuta ei sanottu ja hän poistui sen verran kiireellä, etten ehtinyt kysyä äidin vointia lainkaan. Ilmoitus tuli vain reilu kymmenen minuuttia siitä, kun Linnea oli kiidätetty hätäsektioon. Kaikki oli tapahtunut nopeasti ja aivan vasteaikojen puitteissa. Minua ei oltu pyydetty katsomaan vauvaa, joten arvelin toimenpiteiden olevan vielä käynnissä. Totesin tässä kohtaa parhaaksi odottaa lisätietoja, olihan minulle luvattu niitä tuoda. Kello löi kaksitoista. Sairaalahuoneen ikkunasta avautui näkymä metsikön yli peltoaukealle. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja maassa oli puhtaan valkoinen lumihanki. Tuulta ei vaikuttanut olevan lainkaan, aivan kuin luonto olisi pidätellyt henkeä lähestyvän rajuilman edellä. Odottaminen jatkui ja aloin käydä rauhattomaksi. Kulutin aikaa lukemalla artikkelia miehestä, joka oli istunut syyttömänä vankilassa vuosikymmenen.

Syntymäuutisesta oli vierähtänyt puoli tuntia. Tässä kohtaa palasin miettimään skenaarioita; jokin oli pielessä tai jokin toimenpide oli vielä meneillään. Hoitohenkilökunnalla oli ollut kiire koko aamupäivän ajan, mutta jotain tietoja olisi pitänyt tulla. Odotin vielä vajaan varttitunnin, jonka jälkeen lähdin kysymään tilannetta toimistosta. Hoitaja ilmoitti minulle monitoreita vilkaistuaan, että äiti on vielä leikkauksessa ja vauvaa virvoitetaan. Kiitin tiedoista ja palasin huoneeseen. Tässä kohtaa todellisuus iski päälle, vaikka sitä ei oltu suoraan sanottu. Vauvan asiat eivät olleet hyvin! Virvoituksen (jonka tässä kohtaa tulkitsin jo elvytykseksi) ei kuuluisi kestää näin kauan. Mielessäni pyörineistä skenaarioista putosivat pois kaikki paitsi kaksi; ensimmäisessä vaikean hapenpuutteen vammauttama vastasyntynyt olisi ehkä tehohoidossa pari päivää, jonka jälkeen joutuisimme tekemään vaikean päätöksen koneiden irtikytkemisestä. Toisessa vauva menehtyisi leikkauspöydälle. Kaiken tämän lisäksi en ollut saanut mitään konkreettista tietoa puolisoni voinnista. Kun minua tultiin noin parinkymmenen minuutin jälkeen hakemaan vauvaa katsomaan, tiesin jo, mikä minua odotti.

Leikkaussalissa vastassa oli paikalla toimenpiteessä mukana ollut henkilökunta. Lastenlääkäri onnitteli minua vielä kerran kauniista tyttövauvasta, kertoi heidän tehneen kaikkensa, mutta tilanteen olevan toivoton. Tässä kohtaa mieleni oli eräänlaisessa kriisimoodissa: tunnista uhka, arvioi toimintamahdollisuudet ja toimi. Ensimmäiseksi totesin hiljaa mielessäni, että tyttäreni puolesta en voi tehdä enää mitään. Seuraavaksi kysyin henkilökunnalta äidin vointia. Minulle kerrottiin, että Linnea on heräämössä ja leikkaus onnistui hänen osaltaan hyvin. Menin vauvan luokse. Kuten alussa kuvailin, kykenin tilanteen äkillisyydestä huolimatta polttamaan hänen kasvonpiirteensä mieleeni. Vauva oli intuboitu, hänelle annettiin edelleen happea ja hoitaja teki hänelle vielä paineluelvytystä. Pikkuinen oli vielä elävän ihmisen värinen, sievä ja lämmin. Minulta kysyttiin hätäkasteesta, mutta en kirkkoon kuulumattomana osannut vastata enkä tilanteessa osannut ajatella asiaa. Tuntui jotenkin irvokkaalta, että tiettyjä elintoimintoja pidettiin mekaanisesti yllä vain jonkun rituaalin vuoksi. Silitin vauvan päätä ja totesin kai ääneen “voi pikkuista”, tai jotain muuta yhtä latteaa. Ajattelin, että ainakin hänellä oli nyt kaikki hyvin, ei tuskia. Lähtö oli ilmeisesti myös ollut rauhallinen, ilme oli levollinen ja lapsen silmät olivat kiinni. Totesin, että mennään katsomaan äitiä ja kysytään häneltä kirkon jäsenenä hätäkasteesta.

Heräämöönkään ei ollut pitkä matka. Seurasin lastenlääkäriä ja kätilö otti minua käsipuolesta, kai tukeakseen, jos minua alkaisi huimata. Lyhyen kävelyn aikana mielessäni pyöri huoli siitä, miten Linnea selviäisi tästä kaikesta, kun nyt oli vielä fyysiset haavatkin. Menimme Linnean vuoteen vierelle ja otin häntä kädestä. Seuraavat hetket olivat luultavasti tähänastisen elämäni vaikeimmat, tulihan minun kertoa puolisolleni meidän paljon odottamamme tyttären kuolemasta. Linnea availi jo silmiään, mutta oli äärimmäisen tokkurainen lääkepöllyssään. Lastenlääkäri selitti tilanteen, itse kai kiteytin sen muutamalla sanalla ja puolisoni alkoi itkeä. Kerroin hänelle vauvasta ja kysyin hätäkasteesta, johon hän vastasi kieltävästi. Emmehän me tarkkaan ottaen edes olleet vielä päättäneet vauvalle nimeä! Vaihdoimme muutaman sanan, jonka jälkeen lääkäri sanoi, että meidän kannattaisi ottaa vauvasta kuvia, vaikkemme myöhemmin haluaisi pitääkään niitä. Menin sitten takaisin vauvan luo, otin hänestä muutaman kuvan ja kuuntelin henkilökunnan kuvausta tilanteesta. Mieleeni tulvi kaikenlaisia muistoja odotusajalta, valmisteluita, joita olimme tehneet ja höpsöjä kielikuvia, joita kehittelimme kilpaa. Totesin henkilökunnalle, että tässä on kuunneltu kumppanin kanssa siipien havinaa, mutta tänään ne siivet ei vaan ollutkaan haikaran. Siinä taisi olla osalla hoitohenkilökuntaakin tippa linssissä. Itse en kyennyt tilanteessa itkemään, sen aika tuli vasta myöhemmin. Silitin pikkuisen hiuksia ja minulta kysyttiin, haluaisinko pitää vauvaa sylissä. Totesin jälkeenpäin mietittynä vähän hölmösti että en, kun en ole koskaan pidellyt vastasyntynyttä. Pelkäsin kai toisen menevän rikki isoissa kourissani tai jotain muuta yhtä typerää. Jonkin aikaa lapsen kanssa vietettyäni palasin Linnean luo heräämöön. Lapsen sijaan pitäisin nyt huolta edes äidistä.