Kaksi kynttilää (Linnea) #pähkinä

Pahoittelut (jälleen kerran) hiljaisuudesta blogin päivittämisessä! Syy on kuitenkin positiivinen: vauva-arki on onnellisuudessaan niin intensiivistä, että surulle ei jää tilaa. Surun vähäisyys tuskin on pysyvä asiantila, eikä tätä varmaan tapahdu kaikille menetystaustaisille, mutta minulle näin kävi.

Parina viime kuukautena olen siis surrut hämmentävän vähän. Itse asiassa olen kohtalaisen varma, että se päivä, jolloin en ajattele Kaislaa kertaakaan, on tullut ja mennyt. Kirjoituksessa ”Kiinni pitäminen, irti päästäminen” pohdin, että näin saattaisi tapahtua ”vuosien päästä”, ei siis todellakaan näin pian. Ihmismieli yllättää. Tämä ei (tietenkään) tarkoita, etteikö surua olisi ollut.

Erityisesti pähkinän ensimmäinen elinkuukausi oli melkoinen sekoitus surun ja onnen kyyneliä. Vieraat ihmiset kaupungilla ottivat kontaktia ja kyselivät lapsesta. Vastasin aina kysyttäessä, että hän on toinen lapsemme. Lähes aina jäi kuitenkin sanomatta, että ensimmäinen kuoli - ei siksi, että olisin vältellyt aihetta, vaan koska se ei vaan tullut luontevasti esille. Odotan muuten edelleen sitä kertaa, kun joku pahaa-aavistamatta tiedustelee jatkokysymyksenä, minkä ikäinen esikoinen on.

Pähkinän kanssa monet asiat toistuivat näennäisesti samoina, mutta kuitenkin täysin erilaisina kuin Kaislan syntymän jälkeen. Paluu sairaalasta, maidonnousu, synnytyksestä toipuminen… Erityisen mieleenpainuva toisto tapahtui, kun menin vaunujen kanssa terveyskeskukseen poistattamaan alapään tikkejä ja minulle osui sama empaattinen hoitaja kuin Kaislan hätäsektion jälkeen hakasia poistettaessa. Mieleeni on jäänyt silloinen keskustelumme: - ”Miten vauva” (iloiseti) – ”Kuollut” – (hiljaisuus, kysyi mitä tapahtui, oli järkyttynyt ja otti osaa). Kohtaaminen oli silloin yksi parhaista ja niin oli nytkin. Joitakin viikkoja pähkinän syntymän jälkeen posti toi jälleen saman ”parasta lapselle” -kaste-esitteen kuin Kaislan kohdalla, mutta nyt saimme oikeasti alkaa suunnitella ristiäisiä, eikä hautajaisia. Asioiden toistuminen konkretisoi minulle sen, mitä olen menettänyt – ja samalla kuitenkin muistutti siitä, mitä olin saanut. Tähän päälle tulivat tietysti hormonicocktail, univaje ja vastasyntyneen hoito, joten aikaa voidaan syyllä sanoa intensiiviseksi.

Kuten edellisestä, Ilona-nimeä koskeneesta kirjoituksestani ehkä voi päätellä, pohdimme pähkinän nimeä pitkään. Päätös oli lopulta melko selkeä ja yksimielinen: hänestä tuli Aili. Välillä mietin, pitäisikö Ilona antaa toiseksi nimeksi, ikään kuin Kaislan muistoksi, mutta ei se lopulta tuntunut oikealta. Nyt Ailin nimi on hänen omansa, eikä siinä ole kaikuja kuolleesta isosiskosta. On ainakin minusta mukava tarina, että hän on Aili, koska näyttää Aililta, ja vähäsen myös, koska hän tuntuu pitävän Aili Ikosen musiikista ja muut nimet ovat suvun nimiä. Viittaus Kaislaan olisi toki kaunis, mutta palvelisi lopulta enemmän meitä vanhempia kuin Ailia itseään.

Myös ristiäisten kulussa oli paljon pohdittavaa. Oli selvää, että Kaislan pitäisi näkyä jotenkin – olihan hänen uurnansa laskettu vasta edellisenä kesänä. Samalla olimme kuitenkin järjestämässä ristiäisitä, ei hautajaisia. Ristiäisiin oli siis tarpeen pakko ottaa surua mukaan, mutta ei liikaa. Eräs vertainen kuvasi tätä problematiikkaa mainiosti: ”On kyllä niin yhdenlaista joutua olemaan se, joka piristää kaikkia sosiaalisia tilanteita kuolleilla lapsilla”. Paikka meillä oli jo tiedossa (äitini lapsuudenkoti maalla), ajankohdaksi sovimme elokuun lopun. Viralliseen osuuteen halusimme ehdottomasti saman hyvän papin kuin uurnanlaskun yhteydessä järjestettyyn hautajaistilaisuuteen. Tämä onneksi onnistui. Saman papin valitseminen jotenkin korosti, että nyt on syytä iloon, sillä olemme todella saaneet elävän lapsen. Papin kanssa sitten istuimme etukäteen alas ja suunnittelimme tilaisuudelle sopivan kulun.

Ristiäissuunnitelmasta tuli hyvä ja toteutuskin onnistui hienosti: Ailin kynttilä sytytettiin Kaislan kastekynttilästä. Pappi puhui heti tilaisuuden avaamisen jälkeen siitä ihmeestä, mikä Aili on ja miten elämän epävarmuus on tuttua paikallaolijoille. Hän puhui myös Kaislan haudalle viemästämme kynttilästä, joka paloi siellä Ailin syntyessä. Tämän jälkeen ystäväni soitti viululla Suojelusenkelin (maan korvessa..). Instrumentaaliesitys oli harkittu, sillä yhteislauluna kappaleesta olisi luultavasti tullut masentava. Minä ainakin tarvitsin aikaa itseni keräilyyn. Soiton jälkeen edettiin varsinaiseen kasteeseen ja nimen julkistamiseen. Loppukevennyksenä ystäväni vielä lauloi Aili Ikosen Beiben bluesin. Koimme, että tilaisuus meni aivan nappiin ja siitä tuli kaunis. Juhla oli Ailin oma, eikä suru jäänyt päällimmäiseksi tunteeksi. Itse ainakin olin liikutuksesta ja surun vierailusta huolimatta ennen kaikkea kiitollinen.

Ristiäisjuhlat tietysti humahtivat ohi hetkessä, kuten on tapana silloin kun on itse juhlien keskiössä. Illalla siivosimme ja kasasimme lahjoja ja muita tavaroita pois. Suru palasi käymään, kun kannoin kahta kastekynttilää yläkertaan. Kynttilöitä on kaksi, lapsia yksi. Kynttilöitä on aina yksi liikaa ja lapsia yksi liian vähän.