Ruusuja, ilmapalloja ja äitienpäivä (Linnea) #Kaisla

Viimeisen kuukauden sisään on mahtunut taas uusia ensimmäisiä kertoja. Olen muun muassa ollut ensimmäisissä hautajaisissa Kaislan hautajaisten jälkeen. Kyseessä olivat kollegan hautajaiset. Veimme työkavereiden kanssa arkulle ruusuja, kukin yhden. Aivan samanlaisia ruusuja toimme Kaislan haudalle uurnanlaskun yhteydessä. Purskahdin itkuun aina ruusuja ajatellessani.

Kuva: (c) https://www.instagram.com/thepleksi/

Olen myös jäänyt äitiysvapaalle. Kaikkinensa toinen kerta, mutta kuitenkin ensimmäinen kerta Kaislan kuoleman jälkeen. Tällä kertaa juhlistin tapahtumaa kahvitteluilla. Kaikki lapset ovat juhlimisen arvoisia, mutta erityisesti sitä ovat pähkinävauvat - olkoonkin, että Mötkylä on vielä mahassa, eikä mikään tulevaisuudessa vielä varmaa. Suru tuli käymään kesken herkuttelun. Aivan erilainen tilanne, kuin Kaislan vapaalle jäädessäni ja silti samankaltainen. Tässä sitä ollaan taas, vauvaa odottamassa. Kitkeränsuloista.

Vappu oli toinen laatuaan, mutta mahtui siihenkin ensimmäisiä. Viime vuonna kävin aattona ystäväni kanssa munkkikahveilla. Istuimme terassilla ja viereisessä pöydässä oli nainen vaunujen kanssa. Mietin silloin haikeana, että päivä voisi muuten olla ihan samanlainen, mutta meidänkin pöydän vieressä olisi vaunut. Tämän jälkeen lähdimme ystäväni kanssa kävelylle pitkospuille meren rantaan. Penkille istahtaessamme tuli itku. Ystäväni suri kanssani. Tänä vappuna menimme jälleen munkkikahveille, mutta mukana olivat puolisomme sekä kyseisen ystävän vauva, jonka tapasin ensimmäistä kertaa. Kyseessä on sama lapsi, jolla on Kaislan kanssa sama syntymäpäivä, vain vuoden myöhemmin. Kahvittelu oli mukavaa, eikä kovinkaan raskasta - olemmehan jo tottuneet lapsiin perheineen. Ystävät pyysivät meitä lapsensa kummeiksi. Päätimme suostua. Ystävämme ymmärtävät, että heidän lapsensa syntymäpäiväjuhlat voivat olla meille raskaita. Uskon kuitenkin, että meidän surullisiin päiviimme mahtuu myös iloa.

Vapun yllätykseksi muodostuivat ilmapallot. Viime vuonna Kaisla olisi vielä ollut niin pieni, että arvelin, ettei hän olisi ilmapalloista välittänyt. Yksivuotiasta Kaislaa sen sijaan olisi taatusti kiinnostunut. Ilmapallot olivat siis tänä vuonna tavallaan ensimmäiset. Muuten verrattain juhlahumuisen vapun päätteeksi havaitsin, että sosiaalisuus ja kaikki iloisuus oli saanut surun kannun täyttymään. Ajattelin yhä uudelleen ja uudelleen ilmapalloa, jota Kaisla ei koskaan saa, eikä itkulle meinannut tulla loppua. Lähdimme vapunpäivän piknikiltä suoraan Honkanummen hautausmaalle, mikä kyllä oli ollut suunnitelmissa muutenkin. Ilmoitin haluavani viedä Kaislalle oman pallon. Selvisi, että Niko oli jo suunnitellut ostavansa sellaisen! Pallon vieminen haudalle oli yksi surullisimmista hautausmaakäynneistä pitkään aikaan.

Vappu oli yllättävän surullinen, mutta äitienpäivä sujui verrattain kevyesti. Nikon sanoin suru ei nyt ollut niin läsnä. Kontrasteja sen sijaan löytyi, sillä meillä oli raskausvalokuvaus, minkä jälkeen lähdimme haudalle. Valokuvauksen paikaksi valitsimme koivikkoisen kannaksen. Kaisla oli näin mukana kuvissa sekä paikan että säätilan kautta - ainoassa unessa, jonka olen hänestä nähnyt, hän leikkii muiden lasten kanssa keväisenä iltana koivikon laidalla. Kokeilimme myös ottaa kaisloja mukaan osaan kuvista, mutta se ei välttämättä olisi ollut edes tarpeen. Kuvista tuli kauniita ja niissä on sekä synkkiä että valoisia sävyjä. Haudalle veimme kukkia, jotka toivottavasti kestävät vielä koleahkoa säätä. Ihmettelimme surun keveyttä ja Niko totesi, että ehkäpä Kaislalla on tänään kiire avata puiden silmuja.